Vuosia sitten mun rakas isoäitini vaihtoi hiippakuntaa. Perinteisen suomalaiseen tapaan saunassa sydänkohtaukseen. Muutamaa kuukautta myöhemmin äitini lapsuudenkoti ja mummoni koti saatiin lopulta myytyä ja matkustettiin koko perheen voimin sitä tyhjentämään ja katsastelemaan viimeisen kerran. Sanomattakin on selvää, että tilanteeseen liittyi paljon tunteita ja muistoja, enkä itsekään osannut olla ihan miettimättä pikkuasioita jotka sinä päivänä jätin iäksi taakse. Pelkästään talon portaiden narinan ja sen tuoksun muistan ikuisesti, puhumattakaan pihan yksityiskohdista – jopa kivistä, joiden luona leikin joskus pienenä.
Äitini ilmoitti heti saavuttuamme talolle, että saataisiin siskoni kanssa ottaa muistoksi mitä haluaisimme. Ja siitä alkoikin pienimuotoinen amok-juoksu. Kierreltiin ympäri taloa ja muisteltiin pieniä juttuja mitä missäkin tapahtui.
Yksi asia minkä löysin, on tää DUX-radio. Muistin nähneeni sitä aina sillointällöin mummolassa viereillessani ja ilmoitin välittömästi nappavani sen. Äitini oli juuri sillä hetkellä paikalla silminnähden ilahtuneena kertoi, että tämä oli nuorena hänen radionsa. Ja että hän oli ensimmäisellä palkallaan sen joskus hankkinut – ja kuinka hän haki sitä kaupalta hiekkatietä pyörällä polkien eräänä 1960-luvun kuumimpana kesänä.
Mä tykkään, kun tavaroissa on jotain tarinaa taustalla. Ja tässä on tämän radion tarina.