Rosa Meriläinen kirjoitti HS:n sivuille juuri kolumnin parisuhteiden ikäeroista ja omista kokemuksistaan. Tietysti siihen on tartuttava! Erityisesti mieleen jäivät kommentit: ”Voi olla, että ikätoverin kanssa on samankaltainen sukupolvikokemus” sekä ”Seuraava kumppanini oli minua kolmekymmentä vuotta vanhempi. Sellaisella ikäerolla on mahdotonta saada aivan tasa-arvoista liittoa. Varallisuuseromme oli musertava ja asemamme yhteiskunnassa aivan toinen.”
Mikä sitten on sukupolvikokemus? Tarvitsenko minä samaistumispintaa muilta ysärin lapsilta parisuhdetta myöten? Entä tasa-arvoinen parisuhde, onko se useamman vuosikymmenen ikäerolla oikeasti sula mahdottomuus? Aina ja kaikilla?
Lapseni isä on minua kaksi vuotta vanhempi. Vaikka lähin minun lapsuuttani todella ymmärtävä ihminen lienee ollut psykoterapeutti, on lapseni isä kuitenkin kaltaiseni milleniaali. Jaamme tämän mystisen sukupolvikokemuksen. Olemme eläneet samalla Pokémonien ja sosiaalisen median synnyn aikakaudella. Olemme olleet esiteinejä, kun Suomi voitti Euroviisut ja taaperoita (minä vielä pienempi) kun vietiin mm-lätkä -95.
Mutta olimme myös fundamentaalisesti erilaisia ihmisiä. Ja niinpä erosimme.
Jarkolta saan silloin tällöin kuulla siitä, etten tiedä taikka muista, kuka oli presidenttinä vuonna -86 tai etten osaa suhteuttaa sitä, että Kalliossa on joskus ollut edullisia asuntoja. Jarkolle toisaalta voi heittää, että kuinkas vanha sinä olitkaan, kun isä osti radion kotiin. Mihin taasen Jarkko vastaa, että ai, onko sinne Keravan kaltaiseen kolmanteen maailmaan jo vedetty puhelinlangat.
Vietettiin tässä juuri puolivuotispäivää (wow!!!). Kuukausien kuluessa parinkymmenen vuoden ikäero, samoin kuin parinkymmenen kilometrin etäisyys, menettävät merkitystään. Ei sitä joka yö tule valvottua kattoa katsellen ja pohtien, että onpas nyt jäätävä tämä tilanne ja ai herranjestas sentään mitenhän tästä nyt eteenpäin. Ei enää ainakaan.
Haluaisin toki kovasti sanoa, että ikä on vain numeroita, piste. Että mitä väliä sillä on, kun on kyse aikuisista ihmisistä. Toki näillä argumenteilla pelaan yleensä, mutteivät ne mitään taivahan tosia ole. Ikäerolla on merkitystä — ei välttämättä sukupolvikokemuksen kautta, mutta elämänvaiheiden näkökulmasta.
Minä olen toisen vuoden yliopisto-opiskelija; alana varhaiskasvatus, jos se ei ole tullut aiemmin puheeksi. Toiveissa tai aikomuksissa (positiivisuuteni määrästä riippuen) on opiskella vielä pitkään, parhaimmassa tapauksessa väitöskirjaan asti. Vuosissa se on kahdeksasta eteenpäin. Se tarkoittaisi, että olisin yli kolmekymppinen, kun pääsisin työelämään ja sen mukaisille liksoille. Jarkko olisi silloin yli viisikymmentä.
Tajuan hyvin, mitä Meriläinen tarkoitti tekstissään epätasa-arvoisista asemista ison ikäeron parisuhteissa. Jos ajateltaisiin ihan opiskelijabudjettielämän ulkopuoleltakin, esimerkiksi ajankäyttö minulla, yhden lapsen äitinä, parikymppisenä opiskelijana, on täysin erilainen kuin multitaskaavalla yrittäjä-työnarkomaani-miesystävälläni. Minun täytyy aikatauluttaa eloni vartin tarkkuudella, jos siis tahdon elää reunalla. Jarkko voi mennä ja tulla, miten duunit vain suinkin joustavat.
Tämä on meidän parisuhteemme suurin ristiriita, keskustelujen kuumin peruna, haaveiden inhorealistinen tyrmääjä ja arjen turhauttavin, väistämättömin fakta.
Mutta — aina on joku ihana mutta — luoviminen, kompromissit ja aikataulumambo ovat hyvän parisuhteen kulmakiviä siinä missä luottamus ja rehellisyyskin, eikös? Jos on jotain timanttista, jotain, mikä tekee oikeasti hillittömän onnelliseksi, ei sitä raaskisi poiskaan heittää, vaan koska minä lounastan Unicafessa ja toinen Kiilassa. Ei, siinä tavataan puolimatkassa ja mennään vaikka McVeganeille luentojen ja palaverien välissä.
Emme ehkä jaa samoja kokemuksia markkojen muuttumisesta euroiksi (minä aloin silloin saada viikkorahaa kaksi euroa, Jarkko varmaan etsi sijoitusasuntoja tai jotain vastaavaa), mutta olemme muilla tavoin yhteensopivia. Kummankin henkinen ikä jossain kolmenkympin huitteilla. Maailmankatsomus ja arvot kohtaavat noin suunnilleen. Huumorintajut risteävät. Viihdytään. Se on se, mille minä antaisin (ja annankin) suurimman merkityksen.
Ja, kuten Meriläinenkin asian ilmaisi, loppupeleissä parisuhteiden suhteen suhteeseen kuulumattomilla tulisi olla vakaa puuttumattomuuden periaate. Tykkään tuosta ajattelutavasta. Ei kai tämä sen monimutkaisempaa ole.