Korona +2 viikkoa. Sen verran olemme eläneet poikkeusajassa, maailmassa, jossa itse olin tuudittautunut täyteen turvallisuuteen. Toki tälläkin hetkellä tuo uhan potentiaali tuntuu epätodelliselta, koska se ei kuulu tai näy kuudennen kerroksen parvekkeelta maailmaa tarkastellessa. Aamupäivän aurinko paistaa pilviharson lävitse kuten ennenkin, eikä taivaanrannassa näy savu- tai sienipilviä. Kaikki hyvin – ajattelisi helposti.
Riskiryhmäläiselle ”se on vaan flunssaa” -väitteet tuntuu absurdeilta. Tiedän joutuvani kirjaimellisesti ahtaalle, jos iso-K sattuisi kohdalle. Siitä syystä tänään lähdin Demin luota toistaiseksi ja tukeudun omaan asuntooni Helsingissä. Siirsimme viikonlopun aikana työ- ja harrastevälineeni Keravalta tänne ja nyt tuntuu kuin olisin palannut kaksi vuotta ajassa taaksepäin. Paitsi mieltä raastaa paljon suurempi ikävä, joka osoittaa sen, etten todella pystyisi enää olemaan entiseni yksin.
Kauppapalveluiden kotiinkuljetukset ovat täynnä, eikä mistään saa ammattikuljetusta omille ostoksilleen. En ole asunut asunnossani nyt kahteen viikkoon ja sitäkin ennen vain muutamia päiviä kerrallaan. Ruokakaapit voisivat olla siis paremmassakin kunnossa, mutta hiukan allergiaoireista – yskästä ja aivastelusta kärsivänä, en ajatellut lähteä lähialepaan aiheuttamaan kassaneideille sydämentykytystä. Vähän ahdistaa, vaikkei mitään hätää oikeasti ole. Vielä ainakaan.
Olen kuitenkin myös ylpeä. En pelkästään yleisesti kanssaihmisistä, joista tilanne tuntuu monesti tuoneen esille ihan sen parhaimman puolen – mutta erityisesti Demistä. Tuo nainen kun tänäkin aamuna lähti ”yhteiskunnalle kriittisiin” töihinsä alalle, jossa on säännöllisesti milloin mitäkin epidemiaa tai ”epidemiaa”.
Noustessaan autostani rautatieasemalla suutelimme lähtiäisiksi tavallista pidempään. Molemmat meistä ajattelee, että tämä on hyvä ratkaisu juuri tähän hetkeen, mutta miksi siitä huolimatta tuntuu todella typerältä olla erossa?