Puhuin äsken erään ihmisen kanssa ihan muista asioista, mutta hetken ajan keskustelu raapaisi myös parisuhdettamme. Kun olin hetken puhunut aiheesta, keskustelun toinen osapuoli tokaisi:
”Sulle se on ilmeisen tärkeä.”
Havahduin pääasiassa työasioita käsittelevästä keskustelusta. En minä ole tottunut siihen, että puhun parisuhteestani tai ylipäätään henkilökohtaisesta elämästäni. Enkä varsinkaan siihen, että kuulostaisin muille ihmisille ihastuneelta tai rakastuneelta.
Hetken ajatuksissani peräännyin ja mietin, mitä moiseen sanoa. Voiko kolmannelle ihmiselle edes sanoa sitä, että rakastaa toista ihmistä, kun sen sanominen ääneen on usein muutenkin vaikeaa.
…paitsi meillä.
Olen mielestäni stereotyyppinen esimerkki suomalaisesta, jurosta ja jurnuttavasta heteromiehestä, jolle tunteiden ilmaisu on joskus niin vaikeaa. Mitä en tässä valossa osaa oikein itse käsittää, on se, että juuri Demin kanssa olen pystynyt alusta lähtien puhumaan aivan kaikesta. Muistan joskus viime keväänä itse ajatelleeni kesken jonkin keskustelumme, että ”enhän minä nyt tätä voi kertoa” – ja sitten hylkäsin ajatuksen mielestäni, koska ”ollaan tähänkin asti kerrottu toisillemme kaikki” – ja sanoin sen.
En muista enää, mikä se varsinainen asia oli, mutta tiedän sen, etten olisi kertonut asiasta kenellekään muulle.
Pidän itse tätä asiaa suhteemme kulmakivenä. Siinä, kun pystyy toiselle sanomaan ihan mitä tahansa ja tietää toisen kuuntelevan, on jotain uskomattoman vapauttavaa.
Sellaisessa suhteessa ei myöskään ole pientäkään ongelmaa sanoa ”mä rakastan sua”.
Ei se siitä sanomalla kulu.
