Alustuksena sanottakoon, että mä en ole koskaan ollut mikään himourheilija, mutta mun kiinnostukseni edes jonkinlaiseen kuntoiluun sai syttymään vuosia sitten silloinen hierojani Tero, joka selkävaivojani hoitaessaan otti entisenä nyrkkeilijänä isällisen asenteen kuntoonlaittamisestani ja lähestulkoon pakotti takamukseni salille. Siitä on jo vuosia, mutta muistan sen helvetillisen pelon laskeutuessani Hakaniemen Solanan portaita alaspäin tuntemattomaan maailmaan. Mitä helvettiä minä siellä, testosteronipakattujen pullistelijoiden keskellä teen?
Tero oli tuossa rauhoittavana tekijänä. Tuo lyhyt ja jäntevä, jo harmaantunut huumoriveikko jaksoi hermostuneisuudestani huolimatta olla jatkuvasti vieressä näyttämässä, miten mikäkin laite toimii ja mitä sillä kannattaisi tehdä – ja kun alkuun päästiin, vaati aina yhtä puserrusta lisää. Muutamassa viikossa huomasin omassa vireystilassani huomattavaa parannusta, en puuskuttanut enää muutaman rappusen jälkeen ja ajattelin ilolla lähtemistä salille. Kunto koheni silminnähden ja puolen vuoden jälkeen olin tilanteessa, jossa en ollut ollut sitten lapsuusvuosieni. Minä pystyin juoksemaan. Juoksemaan, jumalauta.
Tästä äärimmäisestä saavutuksesta huolimatta, jossain takaraivossa kyti silti se pelko siitä, että jossain vaiheessa tulee vielä joku, jonka mielestä saavutukseni ei ollut tarpeeksi hyvä. Itsetuntoni oli teinivuosista parantunut huomattavasti niihin aikoihin, mutta se mitä en pystynyt kuntoilulla parantamaan, oli se tunne, että olin lihava, ruma ja heikompi kuin kaikki muut.
Noihin aikoihin, jouduin sitten ensimmäiseen jalkaleikkaukseen. Kuntoilu jäi kuukausien leikkausjonossa odottamisen tieltä ja siinä puolen vuoden aikana, mitä leikkaus ja siitä toipuminen kesti, olin jälleen samassa tilanteessa. Kuinka vaikeata se olikaan lähteä taas salille ja aloittaa taas nollasta. Lempikuntosalini – jossa en koskaan ollut kokenut muuta kuin kannustusta ja tsemppausta, omistaja/vetäjä oli vaihtunut todella sutjakkaassa kunnossa olevasta fitness-henkisestä jampasta kehonrakentajaan, jolla oli muodoista päätellen syntynyt useampikin syvällinen suhde levytankojen kanssa.
Samaten kun tuo uusi yrittäjä päätti olla ottamatta vanhoja kertalippujani maksuna salilleen (kuulemma olisi saanut kymmentä vanhaa lippua vastaan yhden ”uuden”) – jäi salille takaisin meneminen sitten siihen. Sanomattakin on selvää, että kynnys paluuseen oli toki kasvanut muutenkin niiden kuvitelmien perusteella, että sali oli tietenkin muuttunut siitä rennosta ympäristöstä millaisena sen olin oppinut tuntemaan.