Tämän koko kirjoituksen aihe on tällä hetkellä hiukan vaikea käsittää. Olemme lähdössä muutaman tunnin päästä pisimmälle yhteiselle lomamatkalle koko yhdessäolomme aikana. 

Ehkä juuri siksi, koko viimeinen puoli vuotta tuntuu tosi omituiselta. Olemme olleet yhdessä enemmän kuin erikseen. Olemme viettäneet arkea enenevissä määrin, jota joku sanoisi perhe-elämäksi. Olen istunut aamiaispöydässä kahdestaan seitsenvuotiaan kanssa ja huolehtinut, että pikkuherra pääsee ajoissa kouluun. Olen keskustellut Demin kanssa kasvatuksesta – ja siitä, kuinka tapani palkita Lue lisää...

Synnyin Upinniemen varuskuntaan kapiaisen kakaraksi vuonna 1973, joka tekee minusta tätä kirjoitettaessa 46-vuotiaan. Se on paljon se ja kuten aina keski-ikäisillä, pyylevillä miehillä, nostalgisointi on yksi parhaista supervoimistani.

Asuin Kirkkonummella aina vuoteen 1998, siinä välillä muuallakin viipyillen (1989-1992 Riihimäki), jolloin haistatin pitkät koko paikkakunnalle ja muutin jatko-opiskeluja varten Helsinkiin. Siinä samassa punaviherkuplassa olen edelleenkin ja seuraavaa 20-vuotissuunnitelmaa varten harkitsen parhaillaan taas asuinpaikan vaihtoa.

Mutta taannoin käväisin Lue lisää...

Meidän seurustelun aloittamisesta on kohta puolitoista vuotta, ensitapaamisesta yli kolme. Kesästä 2018 lähtien me ollaan eletty kahden asunnon elämää – silloin kun ollaan yhdessä, pääosin Helsingissä omalla asunnollani, koska Demillä on enemmän tekemistä Helsingissä kuin minulla Keravalla. 

Nyt loppuvuoden aikana liikutaan askel siihen suuntaan, että tätä seilaamista tapahtuisi paljon vähemmän. Valmistelen itseäni muuttoon Keravalle. Tarkoitus on säästää rahaa yhteiseen asuntoon ja siksi laittaa meille kaikille yhteiseksi asunnoksi liian pieni Helsingin kämppäni Lue lisää...

Kun ikää kertyy, lääkärissä käynti alkaa olla elämän vittumaisimpia (ja ehkä viimeisiä) ammattilaisen kanssa käytäviä juttutuokioita. Tässä iässä joka ikinen pikkuvaiva googletettaessa on oire syövästä ja jos nakki napsahtaa, nettidiagnoosi saattaa olla jopa oikeassa. Olen toki vielä kaukana eläköityneiden herrasmiesten avautumisista toisilleen mikä hyppykuppa nyt kenelläkin on. Toisaalta kun vaihtoehtona lääkäri voisi sanoa tässäkin iässä eturauhasen muistuttavan armadilloa – odotan mielelläni sitä kavereiden kanssa sairaskertomusten vertailua.

Kävin siis pari viikkoa sitten lääkärissä vatsakipujen vuoksi. Ystävällinen lääkäri-ihminen (tässä luki ensin lääkäritäti, mutta ollessani kymmenen vuotta häntä vanhempi ja tädittely olisi muutenkin tosi sovinistista, tädittely ei tuntunut oikealta) jätti kättelemättä hygieniasyistä, mutta vastaanottoajan loputtua oli kuitenkin työntänyt sormensa peräsuoleeni. En minä lääketieteestä tai tartuntataudeista juuri tiedä, mutta olisin ottanut mieluummin ehkä sen kättelyn. Eturauhaseni toisaalta taisi hoitaa kättelyt puolestani.

Klassinen ajatuksenjuoksuni ottaa vallan myös tätä kirjoitettaessa. Mietin Sauli Niinistöä itsenäisyyspäivän vastaanotolla kättelemässä eturauhasellaan, josta päädyin muutaman aasinsillan kautta siihen, että lääkäri kehuisi ”reippaan kättelyn puristusvoimaani”.

Sulkijalihasta siis tarkoittaen. Ihan vaan jos se ei vielä avautunut (pun intented).

Anusvitsit sikseen, tahdoin kuitenkin vaan sanoa että keski-ikäisenä lääkärissä käynti on vittumaista. Siinä missä nuorempana voivotteli, että millaisen rokotuksen, lääkityksen, sairasloman tai lähetteen sitä saa – nyt lähinnä miettii jokaisesta lääkärin huokauksesta, että mitäs vittua se nyt sieltä oikein taas löysi ja että ihan varmasti kuolen tähän, kun perseessäni on syöpä eikä se kuitenkaan halua kertoa sitä mulle suoraan.

Taas tuli viittaus perseeseen.

Anteeksi.

Mutta toisaalta sitten, mitä vanhemmaksi tulee, sitä ilahtuneempi on lääketieteen saavutuksista. Kuten siitä, että apteekista saa oikeasti hyviä mömmöjä. Vaikka keuhkoputkentulehdus, jossa olet ollut käytännössä hengittämättä viikon ja joku tohtori sitten antaa sulle sen reseptin, vedät sitä apteekkilientä kupillisen ja enkelikuorot laulavat korvissa kun hengitysilma kulkee taas.

Tai kuten omat vatsakipuni ratkaistiin – antamalla pullollinen laksatiivia. Pari ruokalusikallista päivässä ja on muuten laulanut ihan joku muu.

Vanhetessa sitä on iloinen paljon yksinkertaisemmista asioista kuin opintotuesta ja pillunsaannista: kunhan yläpäästä saa sisään jotain, mikä ei alapäästä tule tahtomatta ulos, on asiat oikeastaan aika hyvin.

Taisi olla vuosi 1999, kun kävelin Mäkelänkadun Lundiaan ja tilasin itselleni hyllysarjan omaan poikamiesboksiini, johon olin muuttanut edellissyksynä. Äitini oli opiskelijapojalleen sponsoroinut hyllyvalinnan ja ehdotti Lundiaa ilmeisesti muuntautumiskyvykkyytensä vuoksi. En edes miettinyt muita vaihtoehtoja – oletettavasti siksi, että en niihin aikoihin oikein välittänyt sisustuksesta – tai jos välitin, se poikkesi valtavirrasta.

Taatusti väärään suuntaan.

Nyt 20 vuotta myöhemmin kävelin toista kertaa samaiseen myymälään ja tällä kertaa hakemaan vain tappeja, Lue lisää...