Vuosi 2019 on mennyt, eläköön 2020

Koska kaikki muutkin muistelevat mielellään kulunutta vuottaan näin vuoden viimeisinä päivinä, niin minäkin. Ehkä eniten siksi, että kuluva vuosi on ollut monella tavalla ainutlaatuinen. Ensinnäkin, lopetan vuoden 2019 samassa paikassa, jossa koin elämäni saaneen uuden startin kaksi vuotta sitten. Olin lopen uupunut ja henkisesti täysin lopussa – monenkin syyn vuoksi. Olin saanut jo 2017 loppuvuodesta oman pääni selväksi uupumuksen pahimmista oireista ja koin, että tarvitsen irtiottoa. Kuukaudeksi Espanjaan, jona aikana pyrin vain nauttimaan auringosta ja plussalla pysyvistä

Lue lisää...

Unelma ulkomailta työskentelyssä

Toinen talvi, jolloin vietän viikkoa enemmän aikaa etelän ”lämmössä”. Kymmenen plusastetta on sekin jo paljon, mutta ennenkaikkea olen täällä valon vuoksi. Aurinko oikeasti nousee eikä vain kajasta paksun pilvipeiton takaa ja päivisin voi käydä ulkona syömässä – eikä sitä tarvitse ottaa kuvainnollisesti. Haluaisin kovasti joskus viettää koko talven ulkomailla. Vanhempani ovat Espanjassa talvea karussa jo viidettätoista vuotta, joten tämä olisi sinänsä kätevä paikka. Toisaalta myös Italia kiinnostaisi kovasti ja joskus 2-3 vuotta sitten se

Lue lisää...

Juureni ovat Kirkkonummella

Juureni ovat Kirkkonummella

Synnyin Upinniemen varuskuntaan kapiaisen kakaraksi vuonna 1973, joka tekee minusta tätä kirjoitettaessa 46-vuotiaan. Se on paljon se ja kuten aina keski-ikäisillä, pyylevillä miehillä, nostalgisointi on yksi parhaista supervoimistani.

Asuin Kirkkonummella aina vuoteen 1998, siinä välillä muuallakin viipyillen (1989-1992 Riihimäki), jolloin haistatin pitkät koko paikkakunnalle ja muutin jatko-opiskeluja varten Helsinkiin. Siinä samassa punaviherkuplassa olen edelleenkin ja seuraavaa 20-vuotissuunnitelmaa varten harkitsen parhaillaan taas asuinpaikan vaihtoa.

Mutta taannoin käväisin

Lue lisää...

Keski-ikäisenä lääkärissä

Keski-ikäisenä lääkärissä

Kun ikää kertyy, lääkärissä käynti alkaa olla elämän vittumaisimpia (ja ehkä viimeisiä) ammattilaisen kanssa käytäviä juttutuokioita. Tässä iässä joka ikinen pikkuvaiva googletettaessa on oire syövästä ja jos nakki napsahtaa, nettidiagnoosi saattaa olla jopa oikeassa. Olen toki vielä kaukana eläköityneiden herrasmiesten avautumisista toisilleen mikä hyppykuppa nyt kenelläkin on. Toisaalta kun vaihtoehtona lääkäri voisi sanoa tässäkin iässä eturauhasen muistuttavan armadilloa – odotan mielelläni sitä kavereiden kanssa sairaskertomusten vertailua.

Kävin siis pari viikkoa sitten lääkärissä vatsakipujen vuoksi. Ystävällinen lääkäri-ihminen (tässä luki ensin lääkäritäti, mutta ollessani kymmenen vuotta häntä vanhempi ja tädittely olisi muutenkin tosi sovinistista, tädittely ei tuntunut oikealta) jätti kättelemättä hygieniasyistä, mutta vastaanottoajan loputtua oli kuitenkin työntänyt sormensa peräsuoleeni. En minä lääketieteestä tai tartuntataudeista juuri tiedä, mutta olisin ottanut mieluummin ehkä sen kättelyn. Eturauhaseni toisaalta taisi hoitaa kättelyt puolestani.

Klassinen ajatuksenjuoksuni ottaa vallan myös tätä kirjoitettaessa. Mietin Sauli Niinistöä itsenäisyyspäivän vastaanotolla kättelemässä eturauhasellaan, josta päädyin muutaman aasinsillan kautta siihen, että lääkäri kehuisi ”reippaan kättelyn puristusvoimaani”.

Sulkijalihasta siis tarkoittaen. Ihan vaan jos se ei vielä avautunut (pun intented).

Anusvitsit sikseen, tahdoin kuitenkin vaan sanoa että keski-ikäisenä lääkärissä käynti on vittumaista. Siinä missä nuorempana voivotteli, että millaisen rokotuksen, lääkityksen, sairasloman tai lähetteen sitä saa – nyt lähinnä miettii jokaisesta lääkärin huokauksesta, että mitäs vittua se nyt sieltä oikein taas löysi ja että ihan varmasti kuolen tähän, kun perseessäni on syöpä eikä se kuitenkaan halua kertoa sitä mulle suoraan.

Taas tuli viittaus perseeseen.

Anteeksi.

Mutta toisaalta sitten, mitä vanhemmaksi tulee, sitä ilahtuneempi on lääketieteen saavutuksista. Kuten siitä, että apteekista saa oikeasti hyviä mömmöjä. Vaikka keuhkoputkentulehdus, jossa olet ollut käytännössä hengittämättä viikon ja joku tohtori sitten antaa sulle sen reseptin, vedät sitä apteekkilientä kupillisen ja enkelikuorot laulavat korvissa kun hengitysilma kulkee taas.

Tai kuten omat vatsakipuni ratkaistiin – antamalla pullollinen laksatiivia. Pari ruokalusikallista päivässä ja on muuten laulanut ihan joku muu.

Vanhetessa sitä on iloinen paljon yksinkertaisemmista asioista kuin opintotuesta ja pillunsaannista: kunhan yläpäästä saa sisään jotain, mikä ei alapäästä tule tahtomatta ulos, on asiat oikeastaan aika hyvin.

Rakkauteni desinfiointiin

Yksi lämpimimpiä muistoja isoäidistäni oli, että tuolla matriarkalla oli kaikkeen valmis ratkaisu. Mitä meidän lastenlasten kasvatukseen tuli, se oli usein tukkapölly tai remmi, mutta vammojen hoitoon löytyi aina tuvan kaapista Illodin-pullo.

Oikeastihan Illodin siis oli suuvettä, jonka annostelu taisi olla tippa tai pari lasilliseen vettä, mutta samalla sitä käytettiin laimentamattomana kaikkeen aina hyttysenpuremista avohaavoihin. Ja joka kerta se kirveli aivan helvetisti. Isoäitimme tähän aina tokaisi suuren totuuden: ”Jos se kirvelee, se tehoaa.”

Tämän viisauden kannattelemana pääsin aina teini-ikäiseksi, jolloin olin jo löytänyt apteekkilaatuisen Neoamisept-puhdistusaineen. Niille, jotka tähän ihanaan eliksiiriin ovat päässeet joskus tutustumaan, se on tehokas. Ja se kirvelee. Eli on todella tehokas. Ja kirvelee helvetisti.

Tästä hyvänä osoituksena oli joskus 17-vuotiaana, kun silloisen tyttöystäväni kanssa olimme löytäneet kahdenkeskeisen sheivailun ilot. Luonnollisesti, hekuman hurmosten jälkeen pari seuraavaa päivää meni vallan mainiosti, kunnes karvojen sänki alkoi hangata nivusalueitani verille. Ja koska olin itsepäinen ja silloin pääosin tietämätön oikeastaan kaikesta – kärsin asiasta rauhallisesti parin päivän ajan.

Tämähän, kuten me kaikki tiedämme, ei tietenkään parantanut hankautumia vaan teki niistä vielä pahempia. Lopulta nivusalueeni muistutti lähinnä raakaa broileria ja kun opiskelijana elin varsin askeettista elämää, löytyi kaapista ainoastaan – mitäpä muutakaan kuin pullollinen Neoamiseptia.

Ja voi sitä iloa kun sitä hulautin nivusiini asuntolamme huoneessa. Hetkessä päiväkausia kiusannut kutina muuttui lämpimäksi ilon ja helpotuksen tunteeksi, joka levisi nyyteissäni kuin arotuuli tundralla.

Mitä tapahtui seuraavaksi, kesti kokonaisuudessaan noin minuutin – mutta tuntui ikuisuudelta. Ihana lämpö muuttui kuin varkain kuumotukseksi ja lopulta tuntui kuin palavaa napalmia olisi kaadettu vyönseudulta kalleimpani päälle. Poltto nousi jo niihin lukemiin, että jälkikäteen epäilin sen aiheuttaneen ihoon jo arpikudosta ja ei ihme, että ryntäsin yhteis-WC:seemme helpottamaan tilannetta raikkaalla vedellä, mutta tietenkin lukko näytti punaista. Kämppikseni oli siellä.

Vaihtoehto kaksi: keittiön lavuaari. Vain muutaman metrin matka, mutta se tuntui kivekset kourassa maratonilta. Tiskialtaan ääreen päädyttyäni nostin itseni varpaisilleni ja niiden kärjilla hipsutellen roiskin juoksevan veden alta helpottavaa elämän eliksiiriä toiselle sellaisen tuotantovälineelle.

Tilanne alkoi hiljalleen asettua normaaliin uomiinsa.

Kun hengitykseni tasaantui ja veri tuntui juoksevan normaalisti useimmissa paikoissa, katsahdin tilannetta tarkemmin. Kämppikseni tiskit olivat siinä altaassa. Hymähdin ääneen, naurahdinkin ehkä.

Käännyin lähteäkseni. Ja kämppikseni oli keittiön pöydän ääressä syömässä aamiaistaan. Tai ei se sitä silloin enää syönyt. Katsoi vain, kun katseemme kohtasivat.

Kävelin huoneeseeni, eikä asiasta enää koskaan puhuttu.

Elämisen sietämätön keveys

Kello on nyt 04:13, ja takana on paitsi viisi tuntia valvomista, myös 14 tunnin työpäivä. Mutta kun ei vaan uni tule. Olisi helvetin hienoa syyttää jotain nukkumattia tästä olotilasta, mutta kun se on jumalauta joku satuhahmo. Vai uskooko joku jumalauta siihen?

Ennemmin syytän yleistä levottomuuttani. Toki viimeiset kuukaudet eivät nekään ole olleet ihan kaikinpuolin kaikkein helpoimpia, mutta vaikeuksista voittoihin käyskentely ei ihan kaikkea ole pystynyt pelastamaan. Päällimmäisenä on vaan se olotila, jossa sitä yrittää luovia ilman karttaa päiviään läpi siten, ettei vahingossa päätyisi satuttamaan ketään.

Todellisuudessa tarvitsisin unohdusta rappion kautta. Viikonloppua, jossa voisin vaan antautua hemingwayläiselle rappiolle paskan viskin kanssa. Istua nuhjuisella penkillä ylimielisten hipstereiden keskellä haistattaen paskat mielessäni niille jokaiselle. Kotiin aamuyöstä käyskennellessäni kaatua yrittäessäni kaapata kielelleni lumihiutaletta. Ja lohduttautua hetkeä myöhemmin perse kipeänä Karhupuiston grillin halvalla hodarilla.

Tämän on pakko olla joku elämäntilannekriisi. Se perkeleen tienristeys elämässä, jossa pitäisi silmät kirkkaina muka pystyä päättämään, että nyt se oma ”nuoruus” loppui ja luvassa on vain tylsää keski-ikäisen suomalaisen miehen elämää, jonka fertiliteetti päättyy jonnekin keinohedelmöitysklinikan ja krematorion välimaille.

Kertokaa, että miten helvetissä tässä iässä voi vieläkin olla, ettei tiedä pitäisikö näistä kupeista räjähtää se toukka jonkun toisen lantionperukoille vai ei? Nauran räkäisesti sille itselleni, joka vielä joskus räkänokkaisena penskana kuvitteli, että vuonna 2000 mulla on varmaan jo pari lasta ja talo Espoossa. Vaivaiset 15 vuotta myöhemmin ja viikon vaikempia ratkaisuja on edelleen se, millaista pizzaa haluaa tehdä runkkaamisen jälkeen.

Mikä helvetti siinäkin prosessissa sitten meni vikaan?

Ihminen sitten voi olla naiivi lapsena. Sen vuoksi lapset on varmaankin aina niin vitun tyhmiä, jotta niillä olisi rohkeutta ajatella jotain niin saatanan keskiluokkaista kuin perhe-elämä. Koska totuus kuitenkin on, että kun jossain vaiheessa mies saapuu siihen risteykseen, niin mitään pelottavampaa ei ole. Varsinkaan silloin, kun on nähnyt jo moneen otteeseen miesten kaatuneen siinä risteyksessä väärän reitin valittuaan.

Tähän kohtaan yritin kirjoittaa kappaleen rakkaudesta ja höpisin jotain harlekiinikirjallisuudesta. Ja pillusta. Harlekiinikirjallisuudesta siksi, koska se nyt näin cis-henkisestä miehestä tuntuu aina liittyvän höpsöihin kirjoituksiin rakkaudesta. Ja pillusta ihan samasta syystä.

Sitten tajusin, ettei niillä ole oikeastaan paljoakaan tekemistä keskenään. Paitsi mitä nyt ehkä sattuvat joskus viihtymään molemmat samalla suunnalla tässä universumin kartalla.

             En minä tiedä mitään rakkaudesta.

Noin. Oliko se kovin vaikeaa?

Ei.

Mutta kuka keksi ….

…ei.

Ei helvetissä.

Meinasin juuri tahtomattani lainata Kaija Koota.

Ehkä on parempi vain mennä nukkumaan. Heti.

Se poika jota ei koskaan kutsuttu mukaan

Se poika jota ei koskaan kutsuttu mukaan

Ihan viime päivinä, eräs tapahtuma sai mut miettimään sitä, olenko yksinäinen. Ei siksi, että olisin itkeä tihuttanut yksinäisyyttäni sohvankulmaan, vaan siksi, että juuri siinä hetkessä huomiotta jäämisen tunne löi yllättävän lujaa.

Kerrataanpas.

Mä olen aina viihtynyt tosi hyvin myös yksin. En ole introvertti, mutta kaipaan yksinoloa silloin jos ympärilläni on ollut jatkuvasti paljon kohinaa. Ja mä olen ollut tällainen lapsesta asti. Silloin tosin monessa mielessä olisin toivonut jotakin muuta, koska jostain teini-ikäisestä lähtien tunsin olevani melkolailla hylkiö. Jos luokallani – eli sillä sosiaalisen elämän suurimman yksikön otoksella – oli 25 ihmistä, olin niistä sosiaalisessa hierarkiassa viiden alimmaksi luokitellun joukossa. Tämä luonnollisesti ei tarkoittanut sitä, että olisin saanut kovinkaan usein kutsuja yhtään mihinkään, mikä ei olisi liittynyt pakollisiin opiskeluihin.

Pakollista koulutietä seuraava opiskeluaika oli taasen elämässäni jonkinlainen poikkeustila. Koska vaihdoin täysin kaveri- ja elinpiiriäni, niin transitio ujosta koululaisesta auktoriteetteja vastaan kapinoivaksi opiskelijaksi oli melko helppo. Opiskelijabileitä riitti ja joitakin niistä järjestin itse. Jos sosiaalinen elämä nyt ei silloinkaan kukoistanut, niin ainakin tekemistä riitti. Opiskelija-asuntolan kaverit olivat lähellä, mutta silti en varsinaisesti ollut kenellekään ykkösvalinta jakamaan jotain harrasteita tai kokemuksia. Tosin ottaen huomioon, millaisia joidenkin harrasteet tai kokemukset siinä rakennuksessa olivat, ehkä se oli hyväkin asia.

Mä olen aina ollut hirvittävän tyytyväinen siitä, että mulla on ollut paljon kavereita. Ihmisiä, joissa on jotain erikoista ja joiden kanssa voi olla oma itsensä. Ihmisiä, joiden kanssa ei tarvitse välttämättä puhua mitään, vaan vaikka istua terassilla ja juoda kaljaa sanomatta sanaakaan. Ihmisiä, joille voi antaa kotiavaimensa lainaksi miettimättä yhtään ajatuksen järkevyyttä. Mulla on silti ollut aina todella, todella vaikeaa sanoa ketään ystäväksi.

Mulla ei silti ole koskaan ollut mitään yhtenäistä ystäväpiiriä. Tosin jokin aika sitten pyrin tietoisesti saattamaan hajanaisen kaveripiirini eri klustereita yksiin ”rakentaakseni” niistä kenties jotain tiiviimpää. Ja siinä tavallaan onnistuinkin – siitä lopussa vähän lisää.

FRENDIT JA SOSIAALINEN PIIRILEIKKI

Frendit. Just se tosi kökkö sitcom, jossa on ne Ross, Rachel ja niin edelleen. Kyllä te tiedätte. Ja mä olen aina ollut vähän kateellinen sen sarjan luomille mielikuville. Tiedättekös – tiivis kaveripiiri, jossa kaikki puuhaavat kaikkea toistensa kanssa, eikä piirin ulkopuolella olevia koskaan edes näy. Elleivät ne ole tyttö- tai poikaystäviä, jolloin kyse ei ole siitä onko heidät integroitava piiriin vaan lähinnä siitä kuinka pitkään he ovat kuvioissa.

Ja sitten tajusin sen, että samaistun Rossiin. Minä, kuten myös Ross on aina se, joka pyyhältää jostain kauempaa paikalle kutsumatta. Se, joka asuu muualla – eikä ketään edes kiinnosta missä, koska kukaan ei edes kutsu häntä paikalle. Ross vain saapuu.

Juurikin Frendit-analogiaan liittyen keskustelin muutamia viikkoja sitten erään ihmisen kanssa ja hän oli aidosti katkera siitä, että hän on kaveripiiristään se, joka ei koskaan saa kutsuja minnekään. Hän sanoi olevan se, joka aina ikäänkuin ohimennen kuulee ”yhteisistä” menoista ja tulee kutsutuksi puolivahingossa mukaan.

Annoin tilanteessa itseni kertoa itselleni taas siitä, että olen ollut samassa tilanteessa käytännössä poikkeuksetta 20-vuotiaasta lähtien ja viime ajat pyrkinyt löytämään arjestani jotain sellaista, joka todistaisi pintapuolella kytevän tunteen vääräksi. Siksi selasin juuri puhelimeni tekstiviestit ja yritin löytää viestin, jossa kuka tahansa muu kuin tyttöystäväni olisi pyytänyt minua kanssaan jonnekin. Ihan mihin tahansa.

En löytänyt. Ja kävin sentään viestejä läpi puolen vuoden ajalta.

Ymmärrätte nyt varmaan jo, millaisesta tilanteesta on kyse? Ja suurella todennäköisyydellä, teissä tämän lukevissa on samanlaisia ihmisiä, samanlaisessa tilanteessa, eikö niin? Teille muille taas avaudun seuraavasta….

ITSENSÄ SYYTTÄMINEN – JA SYYSTÄ

Tällaisessa tilanteessa olevalle ei ole olemassa mitään tukiverkostoa – osittain varmaan juuri siksi, koska se on koko pointti. Et voi kertoa kenellekkään syyllistämättä kuulijaa.

Tilanne on siinäkin vieläpä harvinaisen vittumainen, että siihen on suurella todennäköisyydellä ihan oikea syy. Jos kukaan ei halua ensisijaisesti juuri sinun kanssasi ulos, olet todennäköisesti typerä, tyly, tylsä tai muutenvaan täysi mulkku. Ja mikä on ulkopuolisten hyvä huomata, tämä ei ole sitä vähän hassua parketille valuvan itsetunnon mukanatuomaa itsensäpiiskausta, vaan tilanteen kuvaamalle ihmiselle analyysi kuulostaa lähinnä täysin loogiselta, jota ei mikään ”noh noh ihan kiva sä oot” -tyyppinen kommentointi ja selkääntaputtelu muuta mihinkään. Se tuntuu loogiselta siksi, että se on loogista. Se ei ole mielikuvituksesi luoma tilanne, jossa sattumanvaraisessa elämäsi päivässä käherrinrauta onkin aamulla vittuillut ja väsynyt mielesi näkee tuherolta näyttävän frisyyrisi pilaavan tärkeän asiakastapahtuman jo etukäteen. Ja sitten pillitetään ihan vaan koska väsyttää.

Se on jatkuva tilanne, joka on todennäköisesti jatkunut jo pitkään. Se on tilanne, jossa mietit onko kaveripiirissäsi niitä ihmisiä, jotka saavat pelkästään kutsuja kaikkialle. Niitä, joiden ei tarvitse miettiä kuka lähtisi kanssaan minnekin, koska koko ajan on monta ehdotusta pöydällä. Sosiaalisen elämän headhuntingia, jossa itse olet vasta etsimässä istuinpaikkaa. Ja olet tehnyt sitä jo vuosia.

DIXI ET ANIMAM LEVAVI

Nyt sitten siihen vaiheeseen, jossa allekirjoittaneen pitäisi avautua siitä, kuinka paskaa elämä tällaisena on.

Sori. Mutta sellaista purkautumista ei tule. Sellainen olisi ehkä tullut 20-vuotiaalta Jarkolta, mutta kaikesta huolimatta mä olen tosi tyytyväinen mun elämääni ajoittaisesta sosiaalisen elämän starttihankaluuksista huolimatta. Toisaalta on kuitenkin mielenkiintoista pohtia sitä, millaisista rakenteista tällainen tilanne syntyy, koska kyllähän jossakin on pakko olla tasapaino tällaisessakin.

Koin saavuttaneeni jotakin tänä vuonna, kun yhdistin kaveripiiristäni muutamia ihmisiä joiden tiesin pitävän samanlaisista asioista. Ja se tosiaankin toimi. Oli ilo nähdä ympärilleni muodostuvan useamman ihmisen keskusteluketjuja, joissa sovittiin mitä erinäisimmistä asioista – ja huomata kuinka hyvin erillään tuntemani ihmiset tulivatkaan toimeen toistensa kanssa.

Mutta samalla se pieni ja ujo peruskoululainen minussa sai puukon rintaan kun samaiset kaverit harrastavat jotain mistä itse kuulen vasta jälkikäteen.

Mutta ehkä se on vaan itsekkyyttä.

P.S: Ai niin, mun piti jotenkin tähän kirjoitukseen liittää kehoitus, että jos ootte aina saaneet joltain kaveriltanne kutsuja kaikkialle, ettekä koskaan kutsuneet sitä frendiänne mihinkään, niin kutsukaa se johonkin. Se oikeasti ilahtuu siitä.

Paitsi jos se on ihan mulkku. Sit älkää kutsuko sitä minnekään.

Viskin ihmeellinen vaikutus

Viskin ihmeellinen vaikutus

Joskus viime vuoden kesällä juttelin erään kaverini kanssa kirjoittamisesta ylipäätään ja siitä, kuinka vaikea usein oli saada inspiraatiota siihen. Jossain vaiheessa keskusteluun otettiin mukaan nautintoaineiden vaikutus kuuluisien kirjoittajien inspiraatioihin. Kaverini kuitenkin kertoi jostain lukeneensa, että Hemingway tai Bukowski oli viitannut juurikin viskiin writers blockin karkoittajana.

Eräänä lauantaina laitoin sitten aiheen testiin. Nappasin läppärin mukaan ja menin Sivukirjastoon juomaan pelkkää viskiä. Varsinaisen baarissa istumisen vaikutus kirjoittamiseen ei ollut mitenkään muistettava, mutta loppuilta oli. Viski saattoi nimittäin kolahtaa sen verran, että 02:10 yöllä kirjoitin seuraavanlaisen viestin Facebookissa eräälle naiselle.

Ei – me ei tunneta ja tällä hetkellä sillä ei ole juuri nyt merkitystäkään. Mutta mä juuri koin, että mun pitää varmastikin kirjoittaa sulle. Ihan pelkästään siksi, että mä törmäsin taas suhun täällä internetissä – universumin rajapinnassa, joka tällaisille ihmisille kuin minä näkyy välillä niin äärimmäisen ärsyttävänä ja vangitsevana paikkana. Paitsi silloin kun on mahdollisuus törmätä sellaisiin asioihin kuin mitä sinä edustat.

Kyllä, en kiellä, tämä monologi on alkoholin siivittämää, muttei sanelemaa. Sanoisin kaiken tän saman sulle suoraan jos mulla olisi mahdollisuus sut jossakin kohdata.

Mutta sanon nyt, näin sieluttomalla – mutta parhaimmalla välineen mahdollistamalla tavalla, että sä olet sitä mitä maailma tarkoitti keksiessään sanan ”kaunis”. Sitä, missä vain kaksiulotteisen pilkahduksen näkeminen saa miehen hymyilemään – ehkä vähän enemmänkin kuin vain hiukkasen.

Yritän juuri selvittää tätä kirjoittaessani sitä, että voiko tämä kuulostaa vain vaivaannuttavalta tai säälittävältä, mutta totuus on, etten välitä. Tää on ehkä vain huudahdus pimeään, mutta sellainen huudahdus, jonka koen tarpeen kulkeutuvan sinne perille asti – edes joskus. Ehkä luet tämän vasta viikkokausien kuluttua, mutta toivon, että ymmärrät tämän koko viestin pointin silloinkin.

Tämä ei ole epätoivoinen treffipyyntö mieheltä naiselle, vaan tämä on julistus sille kauneudelle, mitä pystyt niinkin pienellä vaivalla välittämään maailmalle, kuin vain laittamalla itsestäsi kuvan internetiin. Tämä on manifesti naiskauneudesta, jonka pitäisi kaikkialla olla yhtä valloittavaa ja helpolta näyttävää kuin Facebook-profiilissasi.

Kuten mainitsin, tämä on varmasti alkoholin siivittävä purkautuminen myöhäisen yön ratoksi, mutta en pystyisi olemaan oma itseni ellen kertoisi tätä ääneen. Eikä tällaiselle ole oikein pyytää vastakaikua tai edes vastausta. On oikein pyytää hymyä – ja sitä, että tätä lukiessasi hymyilet kuin tämä olisi ensimmäinen kerta jolloin kukaan ikinä – milloinkaan olisi noteerannut kauneutesi. Ja tiedän yhtälailla, kuinka naiivia on olettaa, että olisin ensimmäinen joka sen olisi koskaan sanonut ääneen.

Mutta silti, en välitä. En välitä siitä, että mitä tällaisest joku muu olisi voinut olla mieltä. Välitän oikeastaan juuri vain siitä, että tiedät koskettaneesi pelkällä hymylläsi jotain toista ihmistä toisella puolella universumia (tai no, toisella puolella Kalliota ainakin) – ja saaneesi minut hymyilemään. Juuri nyt.

Siitä en voi muuta kuin kiittää.

Kiitos.

Jarkko

Niin. Kyllähän tuo on ihan kiva teksti ja jonkinlainen plussa siitä, että tuolla taisi olla vain yksi kirjoitusvirhe. Varsinaiseksi hassutukseksi sen tekee se, etten seuraavana päivänä muistanut tästä mitään. Toinen seikka oli taas se, etten ikinä ollut tavannut tämän viestin vastaanottajaa (suomeksi: hän oli tuikituntematon), olin vain törmännyt häneen eräässä FB-ryhmässä. Minkäänlaista muistikuvaa ei ole, miksi hän valikoitui ”kohteeksi”. Ehkä kyse oli vain inspiraatiosta?

Ja siitä viskistä.

Synninpäästöni kahvilagatesta

Synninpäästöni kahvilagatesta

Eilen selailin verkkopankissa tilitapahtumiani aina parin vuoden taakse. Huomasin siinä samalla pankkikorttiostoksen jossa luki vain lyhykäisesti: ”Cafe Brahe: 8,80e”. Ja tuon tilitapahtuman päivämäärä oli yli vuosi sitten.

Muutamia viikkoja sitten kävin samaisessa kahvilassa, kuten olin niin monta kymmentä kertaa aiemminkin – tällä kertaa tosin senkin vuoksi, että huomasin sen taas avautuneen muutaman kuukauden putkiremontin jälkeen. Ja siellä se oli taas, Hillevi, tuo tomera pikkuinen täti tiskin takana kuten aina ennenkin, mutta tavallista selkeästi ärsyyntyneempänä. Koska olin lähes viikottaisena vakioasiakkaana ohittanut jossain vaiheessa sen ”hyvääpäivääkirvesvartta” -statistin aseman, otin reilusti puheeksi vaan, että mikä hätänä. Hillevi sitten kertoi yrityksensä saaneen toistuvia laskuja taloyhtiöltä kahvilansa liiketilalta pitkän ja venyneen putkiremontin jälkeen ja ettei asiakkaita ole käynyt enää putkiremontin jälkeen entiseen tapaan. Tiedättekö sen hetken jolloin toisesta ihmisestä näkee uupumuksen ja sen, että kaikki ei ole nyt kohdallaan. Pienyrittäjälle se tunne on todella tuttu.

Olin ottanut kymmenen askelta kahvilasta lähdettyäni kun päätin jo kirjoittaa heti töihin saavuttuani kahvilasta tsemppiviestin FB:n Kallio-ryhmään. Ajattelin, että sieltä se saisi paikallisia ihmisiä taas muistamaan kahvilan ja ehkä joku heistä siellä kävisikin.

Ja sitten se repesi.

Muutamassa tunnissa alkoi jo tapahtua. Olin autuaan tietämätön mitä päivän aikana oli tapahtunut ja iltaan mennessä postaus oli kerännyt FB:ssä pyöreät 4000 tykkäystä. Seuraavana aamuna 7000.

Tilanne tosin vaikutti myös itse kahvilassa kun Hillevin ihmetellessä yhtäkkiä ihmisiä tuli pieneen kahvilaan läheltä ja kaukaa, ostaen kaiken kuin sosiaalisen median manaamat heinäsirkkalaumat. Monta päivää myöhemmin kaikki mitä Hillevi ehti tekemään, myytiin iltapäivään mennessä loppuun.

Ja nyt, vajaat kuukausi myöhemmin, huomaan pyörittäväni kahvilan FB-sivua. Korvapuustipalkalla.

Mä en tiedä mitä tästä ajattelisi. Toisaalta paras palkkio on se, että tiedän Hillevillä olevan nyt paljon paremmat eväät jatkaa kahvilaansa. Ja jopa saada se menestymään entistä paremmin. Nyt kahvilassa työskentelee jo tuntityöläinen Hilleviä auttamassa, joten noin kansantaloudellisestikin kampanja oli onnistunut – mitäpä muutakaan mahdollisuus työllistää toista ihmistä olisikaan. Mutta vaikka kuinka paljon kahvilasta, Hillevista ja Hillevin pullista tykkäänkin, niin tuntuu silti jotenkin siltä, että tein jotain väärin.

Sain paljon ihmisiä Hillevin taakse auttamaan, välittämään ja pitämään huolta sitkeästä yrittäjästä, mutta samalla paljon stressiä, itkua ja painetta. Taloyhtiön hallituksen puheenjohtaja hyökkäsi tapahtuneesta tietenkin Hilleviä vastaan (miten näitä tällaisia naisia onkaan Kalliossa useampia) ja syytti häntä asioiden vääristelystä ja mustamaalaamisesta. Siinä vaiheessa kun aiemmin hyvänpäiväntuttuna pitämäsi vanha rouva tulee lähelle, halaa irti päästämättä ja itkee omaa väsymystään, ei aina voi olla hurraamassa vaikka kuinka tietäisit tehneesi oikein.

Elämä mätii joskus aivan liikaa.