Herra 47

Herra 47

Täytin juuri eilen 47 vuotta, joka tuntuu samaan aikaan todella pelottavalta ja erityisen hienolta. Hienolta siksi, että koen koko ajan ”viisastuvani” kokemuksieni ja tietojeni myötä – mikä ei tietenkään tee kenestäkään automaattisesti fiksumpaa tai älykkäämpää. Kuten isoäitini joskus sanoi – se on sitä iän tuomaa viisautta – osaa tarkastella maailmaa ja sen herättämiä ajatuksia, tapahtumia ja kohtaloita omien kokemuksien kautta. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä useammin huomaa tietävänsä täysin typeriä knoppitietoja tai soveltavansa joskus oppimaansa tai kokemaansa uuden haasteen edessä.

Toisaalta, kun tarkastelee elämäänsä vanhetessaan taaksepäin, on yhtälailla kummallista ymmärtää, että on elänyt jo ison osan omasta elämästään. Se ei tarkoita, että jäljelläolevat vuodet olisivat vähemmän arvokkaita (paitsi terveydenhuoltojärjestelmän mittareilla) – vaan sitä, että jos menneet 47 vuotta ovat tuntuneet menevän näin nopeasti, menevätkö tulevat yhtä nopeasti? Vastikään 75 vuotta täyttäneen isäni sanoin, ”tuntuu että siitä on vasta hetki” kun hän muisteli kaksikymppisiään.

Ehkä siihen iän tuomaan viisauteen kuuluu se, että osaa hiljalleen myöntää itselleen, että ei ole täällä ikuisesti. Huomaa ne omat heikkoutensa ja tajuaa, että olisi sittenkin pitänyt kaksikymppisenä käydä salilla tai lenkillä useammin. Tai että olisi voinut kuunnella fiksumpiaan ihan kaikessa – ja soveltaa oppimaansa nopeammin.

Vaikka koen joskus, että ympärilläni on vähän ihmisiä, koen heidät vallan tärkeinä, vaikken sitä osaa kaikille aina sanoakaan ääneen. Toivoisin osaavani osoittaa sen paremmin ja useammmin, mutta toisaalta – uskoisin heidän tietävän sen jo, sanomattakin. Ymmärrän myös, että olen monella tapaa onnekas siksikin, että vaikka harvoja ihmisiä voin sanoa oikeasti ystävikseni – on myös monia, joihin voin todellakin luottaa vaikkemme olisi nähneet vuosiin.

Kuten kaikki tätä lukevat jo varmasti tietävät, viime vuosien yksi suurin onni on ollut parisuhteeni. Pessimistinä en oikein osaa itsekään ymmärtää, miksi elämäni parisuhteellisena on asettunut näin luonnollisesti uomiinsa. Siinä missä olen aina ollut vähän avioliitto-instituutiota vastaan, jostain pyllähti itseäni 22 vuotta nuorempi vaimoke, jonka kanssa melkein vuoden seurusteltuani tajusin, että en voi elää ilman häntä. Kosinta tuntui vaan juuri oikealta.

Kun kaiken tuon edellisen asettaa kokonaisuudeksi, olen elämääni todella tyytyväinen tällä hetkellä. Tuntuu typerältä sanoa näin, mutta ainoa jota toivoisin, olisi että olisin 15 vuotta nuorempi. En siksi, että haluaisin olla edelleen se mies joka olin silloin tai edes sitä, että olisin nuorempi – vaan siksi, että se antaisi minulle sen ajan enemmän olla Demin kanssa. Pelkään tällä hetkellä ehdottomasti eniten sitä, että kuolisin ja jättäisin hänet yksin. Ei siksi, etteikö hän pärjäisi.

Hän pärjää aina.

Siinä missä muutamia vuosia sitten tuntui, että ajelehdin päivä päivältä eteenpäin, on ajatukset täyttänyt yksi asia. Perhe.

Koen olevani kolmestaan tuon kahdeksanvuotiaan kanssa olevani vallan onnellinen. Ymmärrän toki, ettei uusioperhemalli ole mikään normaalitilanne kenellekään, mutta siitä huolimatta kun joskus olen pohtinut sitä, että hankkisinko lapsia ikinä – tuntuu tämä nykytilanne pudonneen kohtaloksi vallan sopivasti. En tiedä kuinka hermoheikko isä olisin oman lapsen kanssa sen juostessa merenrantaan potkimaan myrskyaaltoja vastaan, kun jo tuon lainalapsenkanssa olen välillä kauhuissani. Samaan aikaan Demi äitinä huokaisee vaan lakonisesti ”he belongs to the sea now” ja osaa varmuudella todeta, että siellä se lapsi hyvin pärjää.

Toki aina kun tuon juniorin kanssa liikumme kaksin, koen jonkinlaista ylpeyttä kun minua luullaan hänen isäkseen. Harvemmin alan korjaamaan näitä virhearvioita, varmastikin suurilta osin siksi ettei tarvitse, mutta myös siksi, että koen sen jotenkin latistavana ajatuksena. Olen nyt ollut pikkumiehen elämässä kiinteästi mukana pari vuotta ja koen jatkuvasti ylpeyttä siitä, kun hän osaa lukea paremmin, osoittaa kasvavan ihmistaimen aloitekykyä tai muuten vaan kokee valaistumisia, mitkä itse muistan joskus löytäneeni aikakausia sitten.

Tuntuu lannistavalta ajatukselta, että jos kuolisinkin vaikka seuraavan vuoden sisällä. Jäisin niin monesta hetkestä paitsi tuon pienen ihmisen elämästä. Haluan nähdä siirtymisen yläasteelle, autokoulun, päätöksen siitä, mennäkö armeijaan vai sivariin – ensimmäisen tyttöystävän ja väistämättömän maailman murenemisen alkeellisen suhdekuvion kaatuessa. Ja ennenkaikkea sen, että kun pikkumies onkin yhtäkkiä oman itsensä tunteva aikuinen ja muuttaa pois kotoa.

Sitten palaamme Helsinkiin. Nyt etsimme kuitenkin vielä, yhteistä elämää täältä radanvarresta, jossa neliöhinta mahdollistaa meillekin tarpeeksi ison asunnon kolmestaan.

Toivottavasti ennenkuin täytän 48.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.