Ihan viime päivinä, eräs tapahtuma sai mut miettimään sitä, olenko yksinäinen. Ei siksi, että olisin itkeä tihuttanut yksinäisyyttäni sohvankulmaan, vaan siksi, että juuri siinä hetkessä huomiotta jäämisen tunne löi yllättävän lujaa.
Kerrataanpas.
Mä olen aina viihtynyt tosi hyvin myös yksin. En ole introvertti, mutta kaipaan yksinoloa silloin jos ympärilläni on ollut jatkuvasti paljon kohinaa. Ja mä olen ollut tällainen lapsesta asti. Silloin tosin monessa mielessä olisin toivonut jotakin muuta, koska jostain teini-ikäisestä lähtien tunsin olevani melkolailla hylkiö.