Se poika jota ei koskaan kutsuttu mukaan

Se poika jota ei koskaan kutsuttu mukaan

Ihan viime päivinä, eräs tapahtuma sai mut miettimään sitä, olenko yksinäinen. Ei siksi, että olisin itkeä tihuttanut yksinäisyyttäni sohvankulmaan, vaan siksi, että juuri siinä hetkessä huomiotta jäämisen tunne löi yllättävän lujaa.

Kerrataanpas.

Mä olen aina viihtynyt tosi hyvin myös yksin. En ole introvertti, mutta kaipaan yksinoloa silloin jos ympärilläni on ollut jatkuvasti paljon kohinaa. Ja mä olen ollut tällainen lapsesta asti. Silloin tosin monessa mielessä olisin toivonut jotakin muuta, koska jostain teini-ikäisestä lähtien tunsin olevani melkolailla hylkiö. Jos luokallani – eli sillä sosiaalisen elämän suurimman yksikön otoksella – oli 25 ihmistä, olin niistä sosiaalisessa hierarkiassa viiden alimmaksi luokitellun joukossa. Tämä luonnollisesti ei tarkoittanut sitä, että olisin saanut kovinkaan usein kutsuja yhtään mihinkään, mikä ei olisi liittynyt pakollisiin opiskeluihin.

Pakollista koulutietä seuraava opiskeluaika oli taasen elämässäni jonkinlainen poikkeustila. Koska vaihdoin täysin kaveri- ja elinpiiriäni, niin transitio ujosta koululaisesta auktoriteetteja vastaan kapinoivaksi opiskelijaksi oli melko helppo. Opiskelijabileitä riitti ja joitakin niistä järjestin itse. Jos sosiaalinen elämä nyt ei silloinkaan kukoistanut, niin ainakin tekemistä riitti. Opiskelija-asuntolan kaverit olivat lähellä, mutta silti en varsinaisesti ollut kenellekään ykkösvalinta jakamaan jotain harrasteita tai kokemuksia. Tosin ottaen huomioon, millaisia joidenkin harrasteet tai kokemukset siinä rakennuksessa olivat, ehkä se oli hyväkin asia.

Mä olen aina ollut hirvittävän tyytyväinen siitä, että mulla on ollut paljon kavereita. Ihmisiä, joissa on jotain erikoista ja joiden kanssa voi olla oma itsensä. Ihmisiä, joiden kanssa ei tarvitse välttämättä puhua mitään, vaan vaikka istua terassilla ja juoda kaljaa sanomatta sanaakaan. Ihmisiä, joille voi antaa kotiavaimensa lainaksi miettimättä yhtään ajatuksen järkevyyttä. Mulla on silti ollut aina todella, todella vaikeaa sanoa ketään ystäväksi.

Mulla ei silti ole koskaan ollut mitään yhtenäistä ystäväpiiriä. Tosin jokin aika sitten pyrin tietoisesti saattamaan hajanaisen kaveripiirini eri klustereita yksiin ”rakentaakseni” niistä kenties jotain tiiviimpää. Ja siinä tavallaan onnistuinkin – siitä lopussa vähän lisää.

FRENDIT JA SOSIAALINEN PIIRILEIKKI

Frendit. Just se tosi kökkö sitcom, jossa on ne Ross, Rachel ja niin edelleen. Kyllä te tiedätte. Ja mä olen aina ollut vähän kateellinen sen sarjan luomille mielikuville. Tiedättekös – tiivis kaveripiiri, jossa kaikki puuhaavat kaikkea toistensa kanssa, eikä piirin ulkopuolella olevia koskaan edes näy. Elleivät ne ole tyttö- tai poikaystäviä, jolloin kyse ei ole siitä onko heidät integroitava piiriin vaan lähinnä siitä kuinka pitkään he ovat kuvioissa.

Ja sitten tajusin sen, että samaistun Rossiin. Minä, kuten myös Ross on aina se, joka pyyhältää jostain kauempaa paikalle kutsumatta. Se, joka asuu muualla – eikä ketään edes kiinnosta missä, koska kukaan ei edes kutsu häntä paikalle. Ross vain saapuu.

Juurikin Frendit-analogiaan liittyen keskustelin muutamia viikkoja sitten erään ihmisen kanssa ja hän oli aidosti katkera siitä, että hän on kaveripiiristään se, joka ei koskaan saa kutsuja minnekään. Hän sanoi olevan se, joka aina ikäänkuin ohimennen kuulee ”yhteisistä” menoista ja tulee kutsutuksi puolivahingossa mukaan.

Annoin tilanteessa itseni kertoa itselleni taas siitä, että olen ollut samassa tilanteessa käytännössä poikkeuksetta 20-vuotiaasta lähtien ja viime ajat pyrkinyt löytämään arjestani jotain sellaista, joka todistaisi pintapuolella kytevän tunteen vääräksi. Siksi selasin juuri puhelimeni tekstiviestit ja yritin löytää viestin, jossa kuka tahansa muu kuin tyttöystäväni olisi pyytänyt minua kanssaan jonnekin. Ihan mihin tahansa.

En löytänyt. Ja kävin sentään viestejä läpi puolen vuoden ajalta.

Ymmärrätte nyt varmaan jo, millaisesta tilanteesta on kyse? Ja suurella todennäköisyydellä, teissä tämän lukevissa on samanlaisia ihmisiä, samanlaisessa tilanteessa, eikö niin? Teille muille taas avaudun seuraavasta….

ITSENSÄ SYYTTÄMINEN – JA SYYSTÄ

Tällaisessa tilanteessa olevalle ei ole olemassa mitään tukiverkostoa – osittain varmaan juuri siksi, koska se on koko pointti. Et voi kertoa kenellekkään syyllistämättä kuulijaa.

Tilanne on siinäkin vieläpä harvinaisen vittumainen, että siihen on suurella todennäköisyydellä ihan oikea syy. Jos kukaan ei halua ensisijaisesti juuri sinun kanssasi ulos, olet todennäköisesti typerä, tyly, tylsä tai muutenvaan täysi mulkku. Ja mikä on ulkopuolisten hyvä huomata, tämä ei ole sitä vähän hassua parketille valuvan itsetunnon mukanatuomaa itsensäpiiskausta, vaan tilanteen kuvaamalle ihmiselle analyysi kuulostaa lähinnä täysin loogiselta, jota ei mikään ”noh noh ihan kiva sä oot” -tyyppinen kommentointi ja selkääntaputtelu muuta mihinkään. Se tuntuu loogiselta siksi, että se on loogista. Se ei ole mielikuvituksesi luoma tilanne, jossa sattumanvaraisessa elämäsi päivässä käherrinrauta onkin aamulla vittuillut ja väsynyt mielesi näkee tuherolta näyttävän frisyyrisi pilaavan tärkeän asiakastapahtuman jo etukäteen. Ja sitten pillitetään ihan vaan koska väsyttää.

Se on jatkuva tilanne, joka on todennäköisesti jatkunut jo pitkään. Se on tilanne, jossa mietit onko kaveripiirissäsi niitä ihmisiä, jotka saavat pelkästään kutsuja kaikkialle. Niitä, joiden ei tarvitse miettiä kuka lähtisi kanssaan minnekin, koska koko ajan on monta ehdotusta pöydällä. Sosiaalisen elämän headhuntingia, jossa itse olet vasta etsimässä istuinpaikkaa. Ja olet tehnyt sitä jo vuosia.

DIXI ET ANIMAM LEVAVI

Nyt sitten siihen vaiheeseen, jossa allekirjoittaneen pitäisi avautua siitä, kuinka paskaa elämä tällaisena on.

Sori. Mutta sellaista purkautumista ei tule. Sellainen olisi ehkä tullut 20-vuotiaalta Jarkolta, mutta kaikesta huolimatta mä olen tosi tyytyväinen mun elämääni ajoittaisesta sosiaalisen elämän starttihankaluuksista huolimatta. Toisaalta on kuitenkin mielenkiintoista pohtia sitä, millaisista rakenteista tällainen tilanne syntyy, koska kyllähän jossakin on pakko olla tasapaino tällaisessakin.

Koin saavuttaneeni jotakin tänä vuonna, kun yhdistin kaveripiiristäni muutamia ihmisiä joiden tiesin pitävän samanlaisista asioista. Ja se tosiaankin toimi. Oli ilo nähdä ympärilleni muodostuvan useamman ihmisen keskusteluketjuja, joissa sovittiin mitä erinäisimmistä asioista – ja huomata kuinka hyvin erillään tuntemani ihmiset tulivatkaan toimeen toistensa kanssa.

Mutta samalla se pieni ja ujo peruskoululainen minussa sai puukon rintaan kun samaiset kaverit harrastavat jotain mistä itse kuulen vasta jälkikäteen.

Mutta ehkä se on vaan itsekkyyttä.

P.S: Ai niin, mun piti jotenkin tähän kirjoitukseen liittää kehoitus, että jos ootte aina saaneet joltain kaveriltanne kutsuja kaikkialle, ettekä koskaan kutsuneet sitä frendiänne mihinkään, niin kutsukaa se johonkin. Se oikeasti ilahtuu siitä.

Paitsi jos se on ihan mulkku. Sit älkää kutsuko sitä minnekään.

Vastaa