Kello on nyt 04:13, ja takana on paitsi viisi tuntia valvomista, myös 14 tunnin työpäivä. Mutta kun ei vaan uni tule. Olisi helvetin hienoa syyttää jotain nukkumattia tästä olotilasta, mutta kun se on jumalauta joku satuhahmo. Vai uskooko joku jumalauta siihen?
Ennemmin syytän yleistä levottomuuttani. Toki viimeiset kuukaudet eivät nekään ole olleet ihan kaikinpuolin kaikkein helpoimpia, mutta vaikeuksista voittoihin käyskentely ei ihan kaikkea ole pystynyt pelastamaan. Päällimmäisenä on vaan se olotila, jossa sitä yrittää luovia ilman karttaa päiviään läpi siten, ettei vahingossa päätyisi satuttamaan ketään.
Todellisuudessa tarvitsisin unohdusta rappion kautta. Viikonloppua, jossa voisin vaan antautua hemingwayläiselle rappiolle paskan viskin kanssa. Istua nuhjuisella penkillä ylimielisten hipstereiden keskellä haistattaen paskat mielessäni niille jokaiselle. Kotiin aamuyöstä käyskennellessäni kaatua yrittäessäni kaapata kielelleni lumihiutaletta. Ja lohduttautua hetkeä myöhemmin perse kipeänä Karhupuiston grillin halvalla hodarilla.
Tämän on pakko olla joku elämäntilannekriisi. Se perkeleen tienristeys elämässä, jossa pitäisi silmät kirkkaina muka pystyä päättämään, että nyt se oma ”nuoruus” loppui ja luvassa on vain tylsää keski-ikäisen suomalaisen miehen elämää, jonka fertiliteetti päättyy jonnekin keinohedelmöitysklinikan ja krematorion välimaille.
Kertokaa, että miten helvetissä tässä iässä voi vieläkin olla, ettei tiedä pitäisikö näistä kupeista räjähtää se toukka jonkun toisen lantionperukoille vai ei? Nauran räkäisesti sille itselleni, joka vielä joskus räkänokkaisena penskana kuvitteli, että vuonna 2000 mulla on varmaan jo pari lasta ja talo Espoossa. Vaivaiset 15 vuotta myöhemmin ja viikon vaikempia ratkaisuja on edelleen se, millaista pizzaa haluaa tehdä runkkaamisen jälkeen.
Mikä helvetti siinäkin prosessissa sitten meni vikaan?
Ihminen sitten voi olla naiivi lapsena. Sen vuoksi lapset on varmaankin aina niin vitun tyhmiä, jotta niillä olisi rohkeutta ajatella jotain niin saatanan keskiluokkaista kuin perhe-elämä. Koska totuus kuitenkin on, että kun jossain vaiheessa mies saapuu siihen risteykseen, niin mitään pelottavampaa ei ole. Varsinkaan silloin, kun on nähnyt jo moneen otteeseen miesten kaatuneen siinä risteyksessä väärän reitin valittuaan.
Tähän kohtaan yritin kirjoittaa kappaleen rakkaudesta ja höpisin jotain harlekiinikirjallisuudesta. Ja pillusta. Harlekiinikirjallisuudesta siksi, koska se nyt näin cis-henkisestä miehestä tuntuu aina liittyvän höpsöihin kirjoituksiin rakkaudesta. Ja pillusta ihan samasta syystä.
Sitten tajusin, ettei niillä ole oikeastaan paljoakaan tekemistä keskenään. Paitsi mitä nyt ehkä sattuvat joskus viihtymään molemmat samalla suunnalla tässä universumin kartalla.
En minä tiedä mitään rakkaudesta.
Noin. Oliko se kovin vaikeaa?
Ei.
Mutta kuka keksi ….
…ei.
Ei helvetissä.
Meinasin juuri tahtomattani lainata Kaija Koota.
Ehkä on parempi vain mennä nukkumaan. Heti.