Otsikko on väärinkihroitettu ihan tarkoituksella, joten älkää nyt ihan heti vetäkö hernettä nenään sitä varten. Kuulin jostain, että tarkoituksella väärinymmärretyt otsikkotekstit parantavat lukijakokemusta 19%, joten jos ette tykänneet, niin hoovee vaan. Joku tykkää. Te ette. Deal with it.
Tosin pitäisi varmaan asettaa kyseenalaiseksi myös se mun lukemani. Se oli kuitenkin internet joka sellaista varmaankin väitti.
No, mutta tää on tarina yksinkertaisesta välineestä joka on seurannut allekirjoittanutta kautta vuosituhannen vaihteen elämäntilanteesta toiseen. Olin nimittäin joskus vilkas 16-vuotias, joka oli juuri päässyt peruskoulusta välttävin paperein ulos ja etsi oman elämänsä suuntaa. Tiesin, etten halua jäädä omalle kotiseudulleni vaan halusin vaihtaa paikkakuntaa. Ihan pelkästään siksi, että tiesin tarvitsevani tuoretta starttia. Kuusitoistavuotiaalle moinen vaihdos on kuitenkin aika raskas, jännittävä ja pelottavakin. Ja päädyin lopulta opiskelemaan Riihimäelle, joka sekin lisäksi pelottavuuden astetta ainakin viidenneksen.
Väitän, että jossain vaiheessa tulee kaikille se nostalginen hetki, jolloin marmatetaan itseään nuoremmille, kuinka vaikeaa oma nuoruus olikaan. En tiedä, se kuuluu varmaan evoluutionääriseen ajatteluumme, jolla yritetään vahvistaa tuoreempien sukupolvien uskoa omiin saavutuksiinsa – tai jotain – en tiedä, enkä oikein välitäkään. Sanottakoon silti, että mulla oli se sama heti silloin kun muutin pois, jolloin äitini oli pakolla tunkemassa mukaani kaikenlaista. Yksi parhaimmista lähtölahjoista oli mikroaaltouuni, joka oli vuodelta 1984 ja joka on toiminnassa vielä tänäkin päivänä. Strömberg merkiltään, jota ei ole kai edes merkkinä ollut olemassa viimeiseen 20+ vuoteen. Käy ja kukkuu täydellisesti työhuoneellani, mutta ihan iän tuoman epävarmuuden tunteella on ansainnut lempinimen ”Fukushima”. Jokainen voi päätellä, miksi.
Jokatapauksessa, yksi asia mitä äitini ei antanut mukaani oli kunnollinen lasta. Siis se lättänä työkalu jota sen ikäisenä tuli käytettyä lähinnä ranskalaisten lapioimiseksi uuninpelliltä. Ja koska uuniranskalaiset siihen aikaan edustivat varsin laajaa otantaa nuoren miehen ruokaympyrästä, oli sellaisen saaminen välttämätöntä.
En enää muista, mihin kauppaan laukkasin tätä hakemaan, mutta oletettavasti maksoin tästä kuitenkin liikaa. Merkiltään Tefal ja väriltään sininen – mitä muuta sitä mies tällaisesta oikeasti pystyi arvioimaan? Ostin ja koin löytäneeni jotain elämää suurempaa. Ensimmäinen, itse ostamani keittiötarvike. Miehenä moinen oli kunnioitettava elämänvaihe, verrattavissa jonkinlaiseen alkukantaisten heimojen miehisyysriitteihin, jossa pojasta kasvaa kaikkien kunnioittama soturi.
Toki kallis hinta, tunnettu merkki ja tuo suunnatonta mielihyvää tuonut initaatioriitti eivät mitkään valmistaneet minua siihen tulevaisuuteen, joka tämän lastan kanssa kohdalleni oli tuleva. Vuosi vuoden jälkeen olen aina välillä ottanut tämän lastan kymmenien muiden lastojen kasasta ja joka kerta olen yhtä suurella hämmästyksellä huomannut, kuinka suunnattoman paska tämä on.
Ihan oikeasti. Kuka helvetti on suunnitellut näin paskoja lastoja joskus 1990-luvulla? Se tyyppi, joka on tämän suunnitellut ei ole kyllä koskaan viettänyt aikaa keittiössä. Paitsi että tää on (huonoa) muovia, joka sulaa liian korkeissa lämpötiloissa, niin tää on myös joustamaton, paksu ja vieläpä pinnanmuodoltaan kupera.
Mutta kaikesta typeryydestään huolimatta mä silti tykkään tästä. Eikä sitä voi oikein selittää millään muulla, kuin että tää oli mun ensimmäiseni.