Tämän koko kirjoituksen aihe on tällä hetkellä hiukan vaikea käsittää. Olemme lähdössä muutaman tunnin päästä pisimmälle yhteiselle lomamatkalle koko yhdessäolomme aikana.
Ehkä juuri siksi, koko viimeinen puoli vuotta tuntuu tosi omituiselta. Olemme olleet yhdessä enemmän kuin erikseen. Olemme viettäneet arkea enenevissä määrin, jota joku sanoisi perhe-elämäksi. Olen istunut aamiaispöydässä kahdestaan seitsenvuotiaan kanssa ja huolehtinut, että pikkuherra pääsee ajoissa kouluun. Olen keskustellut Demin kanssa kasvatuksesta – ja siitä, kuinka tapani palkita reippautta tekee seitsenvuotiaasta pavlovin koiran.
Olen toki edelleen viettänyt aikaa yksinkin. Olen elänyt vuoroviikoin omaa elämääni Helsingissä ja se ei enää tunnu samalta. Vaikka arki yksin, omia ”vanhoja” rutiineitani noudattaen on helppoa ja omassa sängyssäni herääminen tuntuu välillä paratiisilta, en enää tunne kotiani kodiksi. Siitä puuttuu ne kaksi entiteettiä, joiden yhteinen ikä ei yllä omaani (se muuten tapahtuu vuonna 2035).
Mutta nyt alamme valmistautumaan lähtöön. Laukut on pakattu, lento lähtee neljän tunnin päästä (klo 06) ja olen itse päättänyt valvoa tämän yön, jotta saisin paremmin unta lentokoneessa. Olen aina jännittänyt lentämistä turhan paljon, vaikka viime vuosina se jännitys tai lentopelko on ollut laskusuunnassa.
Ai niin, jos luet tämän, olisi mukava kuulla välillä kommenttiosastolla siitä, mitä ajatuksia nämä herättävät. Demi on ollut kiireittensä vuoksi hiljaiseloa jo pitkään, mutta lomareissustamme on varmasti molempien instagramissa seuraavat viikot paljon materiaalia. Yritän saada aikaiseksi jonkinlaista videomateriaaliakin Youtubeen – saa nähdä, mitä tapahtuu. Lopuksi tähän kuitenkin fiksuin meistä otettu kuva viime viikoilta.
