Mä en tiedä onko se hyvä vai huono juttu, että mä olen viimeisen 5-6 vuoden aikana huomannut alanvaihdon muuttaneen mun elämääni ja arvomaailmaani aika perusteellisella tavalla. Ehkä osittain siitä, että mä tätänykyä olen päivittäin tekemisissä paljon enemmän ihmisten kanssa, jotka edustaa paljon monipuolisempaa otantaa ”suomalaisiksi” kutsuttavasta kansasta.
Tein kuitenkin aika monta vuotta töitä alalla, jossa jatkuva testosteronin käry yhdistettiin ”elämän kouluun” ja sellaiseen yleiseen pakottavaan tarpeeseen korostaa omaa maskuliinisuuttaan. Toisaalta, samassa diilissä tuli paljon ymmärrystä mekaniikasta kuin monesta muustakin, vähän salonkikelvottomammasta tieteestä, joten en pidä tapahtunutta mitenkään huonona vaihtokauppana.
Jos kuitenkin haluaisin tiivistää sen tietynlaisen kaipuun menneeseen, niin se oli tänään kun katsoin Denzel Washingtonin elokuvaa ”Man on Fire”. Ja tuossa otsikkokuvan näyttämässä kohtauksessa tajusin, että paikalla ei ole ketään jonka kanssa voisin sille nauraa.
Johannan sanoin: ”Ei tuollaista samalta kasva tuon kivilajin pohjoisseinämällä!”