Eilen selailin verkkopankissa tilitapahtumiani aina parin vuoden taakse. Huomasin siinä samalla pankkikorttiostoksen jossa luki vain lyhykäisesti: ”Cafe Brahe: 8,80e”. Ja tuon tilitapahtuman päivämäärä oli yli vuosi sitten.
Muutamia viikkoja sitten kävin samaisessa kahvilassa, kuten olin niin monta kymmentä kertaa aiemminkin – tällä kertaa tosin senkin vuoksi, että huomasin sen taas avautuneen muutaman kuukauden putkiremontin jälkeen. Ja siellä se oli taas, Hillevi, tuo tomera pikkuinen täti tiskin takana kuten aina ennenkin, mutta tavallista selkeästi ärsyyntyneempänä. Koska olin lähes viikottaisena vakioasiakkaana ohittanut jossain vaiheessa sen ”hyvääpäivääkirvesvartta” -statistin aseman, otin reilusti puheeksi vaan, että mikä hätänä. Hillevi sitten kertoi yrityksensä saaneen toistuvia laskuja taloyhtiöltä kahvilansa liiketilalta pitkän ja venyneen putkiremontin jälkeen ja ettei asiakkaita ole käynyt enää putkiremontin jälkeen entiseen tapaan. Tiedättekö sen hetken jolloin toisesta ihmisestä näkee uupumuksen ja sen, että kaikki ei ole nyt kohdallaan. Pienyrittäjälle se tunne on todella tuttu.
Olin ottanut kymmenen askelta kahvilasta lähdettyäni kun päätin jo kirjoittaa heti töihin saavuttuani kahvilasta tsemppiviestin FB:n Kallio-ryhmään. Ajattelin, että sieltä se saisi paikallisia ihmisiä taas muistamaan kahvilan ja ehkä joku heistä siellä kävisikin.
Ja sitten se repesi.
Muutamassa tunnissa alkoi jo tapahtua. Olin autuaan tietämätön mitä päivän aikana oli tapahtunut ja iltaan mennessä postaus oli kerännyt FB:ssä pyöreät 4000 tykkäystä. Seuraavana aamuna 7000.
Tilanne tosin vaikutti myös itse kahvilassa kun Hillevin ihmetellessä yhtäkkiä ihmisiä tuli pieneen kahvilaan läheltä ja kaukaa, ostaen kaiken kuin sosiaalisen median manaamat heinäsirkkalaumat. Monta päivää myöhemmin kaikki mitä Hillevi ehti tekemään, myytiin iltapäivään mennessä loppuun.
Ja nyt, vajaat kuukausi myöhemmin, huomaan pyörittäväni kahvilan FB-sivua. Korvapuustipalkalla.
Mä en tiedä mitä tästä ajattelisi. Toisaalta paras palkkio on se, että tiedän Hillevillä olevan nyt paljon paremmat eväät jatkaa kahvilaansa. Ja jopa saada se menestymään entistä paremmin. Nyt kahvilassa työskentelee jo tuntityöläinen Hilleviä auttamassa, joten noin kansantaloudellisestikin kampanja oli onnistunut – mitäpä muutakaan mahdollisuus työllistää toista ihmistä olisikaan. Mutta vaikka kuinka paljon kahvilasta, Hillevista ja Hillevin pullista tykkäänkin, niin tuntuu silti jotenkin siltä, että tein jotain väärin.
Sain paljon ihmisiä Hillevin taakse auttamaan, välittämään ja pitämään huolta sitkeästä yrittäjästä, mutta samalla paljon stressiä, itkua ja painetta. Taloyhtiön hallituksen puheenjohtaja hyökkäsi tapahtuneesta tietenkin Hilleviä vastaan (miten näitä tällaisia naisia onkaan Kalliossa useampia) ja syytti häntä asioiden vääristelystä ja mustamaalaamisesta. Siinä vaiheessa kun aiemmin hyvänpäiväntuttuna pitämäsi vanha rouva tulee lähelle, halaa irti päästämättä ja itkee omaa väsymystään, ei aina voi olla hurraamassa vaikka kuinka tietäisit tehneesi oikein.
Elämä mätii joskus aivan liikaa.