Mä olen onnistunut viimeisen parin vuoden ajan olemaan onnellinen shoppailematta yhtään mitään. Ruokaan tietysti menee rahaa, kuten säännöllisiin sosiaalisiin virikkeisiin. En silti muista olisinko mitään suurempaa kerskakulutusta harrastanut, jos muutamaa tarpeellisiksi arvailemiani lahjoja ei lasketa. Astianpesukoneenkin fiksailin ammattilaisten vinkein itse kuntoon ja päinvastoin olen hankkiutunut tavarasta eroon.
…ja sitten se poikkeus. Perjantaina postipekka nimittäin roudasi apartementokseeni paketin, josta paljastui tuliterä iPhone. Vanha 4S:ni kun on alkanut hidastelemaan siinä määrin, ettei mielekäs työnteko sen kanssa oikein toimi. Eikä oikein sen akkukaan kestä edes puolta päivää.
Ja tietenkin koko viikonloppu meni tuon möllykän kanssa pelaillessa. Vitut siitä vaikka kiinalaiset lapsityöläiset hyppisivät tehdaslaitoksen ikkunoista niitä valmistaessaan, kunhan tuo vaan on täydessä terässään, kiiltävänä ja valmiina yöpöydälläni aina kun herään. Uuh. Sain ehkä pienen erektion ajatellessani tuota, mutta samalla koen vähän huonoa omatuntoa siitä, että pienet teknologiset ilot saavat pienen lapsen sisälläni innostuneeksi. Varsinkin kun tiedän, että puolen vuoden kuluttua tuo samainen puhelin on tärkeydeltään haistavittu-asteella ja on saanut nyt niin ihanan kiiltävään pintaansa tuhansia mikronaarmuja.
Olen sen verran wanha, että muistan silti ajan jolloin puhelimia ei ollut. Teknologian saavutusten kirkkainta airuetta edusti painettava ovikello. Ei siis kierrettävä, jota piti rönklätä edestakaisin kiertävin ranneliikkein, vaan painettava, jumalauta. Sitten vielä ihmeteltiin, miksi me penskat käytiin naapurustossa soittelemassa ovikelloja ja juoksemassa karkuun.
No oikeasti ei syy se nyt tietenkään ollut, että joillain onnekkailla olisi ollut painettavia ovikelloja, mutta olisihan se hauska selitys jo nykypäivänä moiselle räkänokka-paskapäisyydelle. Noh, ajat muuttuvat.
Niinkuin puhelimetkin.