Uusperhe on termi, joka tuntuu todella kaukaiselta. Oman käsitykseni mukaan se joskus tarkoitti kahta eronnutta ihmistä, jotka omine lapsineen päätyvät yhteen ja muodostavat siten yhteisen perheensä sisarpuolineen kaikkineen.
Miten minä nyt olen tilanteessa, jossa harjaan kuusivuotiaan hampaita iltaisin?
Puhuimme joskus suhteemme ensimetreillä siitä, haluanko lapsia. Vastasin samoin kuten aina olen vastannut – ”en tiedä”. Olen aina ajatellut päättäväni asiasta vasta silloin, kun minulla on elämässäni parisuhde, joka on niin vakaa ja merkityksellinen, että voisin harkita hankkivani kumppanini kanssa lapsen.
Nyt sellaisessa olen, mutta lapsi on jo siinä valmiina.
Meitä on tässä suhteessa kolme ja vaikka se välillä omituiselta tuntuukin, se on totuus jonka joskus itse tavallaan unohdan, mutta en halua työntää sitä sivuunkaan. Tiedän myös, että jos mikään tulevaisuudessa aiheuttaa valintaa lapsen ja itseni välillä, Demi valitsee aina lapsen – enkä edes odota sen muuttuvan. Se vain on niin ja olen sen alusta lähtien hyväksynyt.
Tulen toimeen lapsen kanssa mielestäni hyvin, mutta tiedän myös olevani se joka on päässyt pikkumiehen elämään hänen valitsemattaan. Rintaa säväyttää aina kun kuulen lapsen puhuneen minusta tai kyselevän, milloin teemme taas jotain kivaa kolmestaan, mutta tiedän myös sen johtuvan monesti siitä, että viime kerralla pelailimme videopelejä kahdestaan joihin kuusivuotias on aivan hulluna tai rakentelin aarteenetsinnän, joka johti uuden pikkuauton luokse.
Näiden asioiden ulkopuolella, tulen aina olemaan kuusivuotiaalle se joku joka on jossain kaukana omien vanhempien ja isovanhempien – ynnä muiden takana.
Eräänlainen kaveri.
Olen Demillekin sanonut pohtineeni joskus isäksi ryhtymistä, ihankuin se olisi vain valintatalosta hankittava tuote. Ei se sitä tietenkään ole, mutta jos isyys olisi vain valinta? On kyse myös uteliaisuudesta, jotta saisin tietää mistä ihmiset aina puhuvat – ne, jotka ovat isäksi tulleet. Olisin enemmän innoissani kuitenkin siitä, että toinen on omaa lihaa ja vertani ja että saisin syyn tarjoilla sisäänlaukeamisen kunniaksi hyviä sikareita synnytyssairaalan tupakkapaikalla. Tiedän toki isyyden olevan muutakin, kuten kakkavaipparallia ja unettomia öitä. Näistä jälkimmäisiä en tietenkään kaipaa tai tarvitse, mutta voin sanoa myös jääneeni niistä paitsi.
Ehkä onneksi. En ehkä nimittäin jaksaisi sitä. Ihmettelen, että jotkut jaksavat.
Isyys ei kuitenkaan ole pelkkää verisidettä. Eittämättä kaiken sen perusteella mitä olen kuullut, hoitaa Demin lapsen isä oman vakanssinsa todella hyvin ja siinä mielessä voisin sanoa olevani täysin tarpeeton. Ei lapsi minua oikeasti tarvitse, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö minulla olisi – varsinkin lapsen paikallaollessa – myös pienenpientä vastuuta lapsesta tai varsinkaan sitä, ettenkö sitä vastuuta haluaisi myös ottaa.
Ja se tuntuu kummalliselta.
Aina kun olemme kolmestaan, yritän skarpata kaiken hauskanpidon, hassuttamisen ja muun kivan keskellä. Yritän muistaa, että lapsi ei tarvitse minua kaverikseen vaan tarvitsee minulta myös johdonmukaisia päätöksiä sen suhteen, millaiset säännöt hänen äitinsä lapselle on luonut.
Keskustelemme myös lapsen kasvatuksesta aika-ajoin, emmekä aina ole samaa mieltä. Tiedän myös, että vaikka Demi kuulee mielipiteeni, hän ei välttämättä varsinaisesti kuuntele – ja juuri tällaisissa asioissa ulkopuolisuuteni konkreettisimmin tuntuu. Ja pitääkin tuntua – sillä enhän minä tietenkään ole siitä vastuullisena päättämässä.
Kuulisin tähän tosi mielelläni kommentteja miehiltä, jotka ovat vastaavassa tilanteessa. Miten te suhtaudutte suhteessanne kumppaninne lapsiin? Millaista vastuuta olette mielestänne jakamassa? Miten se jakautuu? Mikä on oma roolinne lapsen arjessa?
Olen valitettavasti huomannut ilmiön, että naiset eivät usein voi sietää kumppanin lapsia aiemmasta parisuhteesta. Olen itse tällaisen naisen ”uhri”. Nyt olen jo aikuinen, mutta olen kasvanut ympäristössä, jossa oli päivänselvää, ettei isäni uusi puoliso hyväksynyt minua. Minulla ja hänen lapsillaan oli aivan eri säännöt, vaikka kaikki asuimme samassa talossa. Näennäisesti kasvatusvelvollisuus jakautui tasaisesti isäni ja äitipuoleni välillä meidän kaikkien lasten kohdalla. Salaa äitipuoli kuitenkin terrorisoi minua, vaati minulta asioita, joita hän ei vaatinut omilta lapsiltaan, vaikka he olivat minua vanhempia. Muistan kuinka siitä heräsi reaktio ”et sä ole mun äiti”. Tämä lienee yleistä uusperheen lapsilla. Vanhemman puolisolla ei ehkä nähdä olevan samaa auktoriteettia kuin omalla vanhemmalla. Kuuluuko niin olla? En tiedä. Mutta sen tiedän, että uusperheen vanhemman tulee olla turvallinen aikuinen, jolta saa apua, jos siltä tuntuu. Kumppanin lapsen kanssa on tultava toimeen tai muuten ei ole koskaan oikea osa perhettä ja koko parisuhde voi jäädä täysin toissijaiseksi.
Moi,
Minulla on itsellä 6-vuotias tytär, jonka äidin kanssa ollaan erottu noin 2 vuotta sitten. Nykyisen avopuolison kanssa ollaan oltu yhdessä suunnilleen se 2 vuotta. Yhdessä ollaan asuttu hieman yli vuosi.
Minulla on läheinen suhde omaan tyttäreen ja tytär saa tulla minun luokse aina kuin olen kotona. Ei olla sovittu tapaamisista. Avopuolisolla on 3-vuotias poika, jonka isä ei ole kuvioissa. Asuu siis meidän luona kokoaikaisesti. Meillä on pojan kanssa myös hyvä suhde. Tullaan hyvin toimeen keskenään ja varsinkin silloin kun äiti ei ole paikalla. Suhteen luomisessa on ollut haasteensa, kun poika ei vielä puhu kuin muutamia sanoja. Ja toisaalta on ikävä omaa tytärtä kun on äidin luona pääasiassa.
Suhteen alussa mietin paljon minkälaisen suhteen uskaltaa poikaan luona. Jos tuleekin ero, eikä suhde jatkukaan. Meillä on melko erilaiset kasvatustavat. Tämä on tuonut oman mausteensa suhteeseen. Toisinaan tuntuu, että tungen itseäni heidän väliin. Avopuolisolta saan kuitenkin kommenttiä että pitäisi enemmän ottaa vastuuta pojasta. On hyvin vaikea tuntea esimerkiksi rakkauden tunteita poikaan, kun se ei ole kuitenkaan oma lapsi. Enkä oikeastaan tiedä mitä minun pitäisi tuntea häntä kohtaan. Tai miten luoda läheisempää suhdetta, kun poika on vasta 3-vuotias ja kommukointi on vähäistä. Toisinaan syyllistän itseäni siitä ja yritän pakottaa omia tunteita. Omaa tytärtä rakastan ehdoitta ja hän on minulle maailman tärkein asia.
Avopuoliso haluaisi kovasti yhteisen lapsen. Itsellä on ollut koko ajan sellainen fiilis että ”en tiedä” tulee jos tulee.
En tiedä oliko tässä nyt vastausta kysymykseesi?
Kiitos!
Olipa hyvä kirjoitus. Piti kommentoida tähän jo ajat sitten mutta se jäi. Minun silmiini osui hieman vieroksuen kohta jossa ajattelit tulevasi olemaan lapselle ”se joku joka on jossain kaukana omien vanhempien ja isovanhempien – ynnä muiden takana.
Eräänlainen kaveri.” On vaikea uskoa tätä jos ajattelee että jatkossa elätte ja olette yhdessä, jäätte sen yhteisen arjen, myös lapsen arjen.
Voi olla että tulee aika kun lapsi paukuttaa oven nenäsi edestä kiinni huutaen ettet ole hänen oikea isä. Myöhemmin hän tulee varmasti olemaan kiitollinen monistakin syistä ja pitämään sinua myös kasvattajana, tietysti jos sellainen olet ollut. Uusioperheissä on niin monenlaisia tapoja.
Olen itse äiti, minulla on 6 -vuotias tytär jonka isä ei paljoa ole elämässämme mukana mutta on kuitenkin. Minulla on mies ja meillä on yhteinen 2-vuotias lapsi. Kun aloimme seurustelemaan, olin olin ollut yksin lapseni kanssa vuoden verran, oli takana rankka ero ja olimme saaneet pienen lapseni kanssa elämän rullaamaan. Pelkäsin kun nykyinen mieheni osoittautuikin ihmiseksi joka siihen voisi jäädä, särkyykö se kaikki mitä meillä jo oli ja toki pelko siitä että mitä jos lapsi kiintyy ja mies lähteekin pois.
Eipä ole lähtenyt ja yhteisen lapsen syntymän jälkeen myös vanhempi lapsi alkoi itse kutsumaan miestäni isäksi. Se tuntui ensin itsellekin omituiselta mutta lapsesta itsestä se lähti.
Kun alkaa jaksamaan elämäänsä ihmisen kanssa jolla on lapsi, on sanomattakin selvää että sitoutuu myös olemaan tietynlainen kasvattaja ja aikuinen tälle, se tapahtuu väistämättä. Vastuu on suuri. ”Moraalinen velvollisuus”
Halusin vain kommentoida siinä mielessä ettet tuntisi itseäsi niin ulkopuoliseksi. Toki paljon on teidän tapauksessa myös Demistä kiinni (ihana demi, äitiyslomalla löysin sun blogin aikanaan ja varmaan tyhmää sanoa kun ei tunne mutta vaikutat mukavalta ja sydämeliseltä fiksulta tyypiltä jota jäin seuraamaan blogin myötä ja olen iloinen että vaikutat taas onnelliselta). ”Isäpuolenrooli” ei minusta ole lainkaan kaikkien muiden takana vaan läheisenä ihmisenä, vanhempana vaikkei lapsi omaa lihaa tai verta olekaan. Joskus voi tulla jopa tilanteita että juuri sen takia sinä tulet olemaan se jolle voi olla jopa helpompi puhua.
Lopuksi vielä mainittakoon että olen itse eroperheen lapsi ja olen oman isäni kanssa toki tekemisissä mutta isäpuoleni kanssa läheisempi koska hän asuu samalla paikkakunnalla. Olen isäpuolelleni kiitollinen monestakin, nykyään minulle ja meille merkkaa myös se, että hän on täysin ottanut lapsistani myös isoisän roolin.
Kaikkea hyvää teille ja teidän perheelle! 🙂
Moikka Marika ja kiitos kommentista,
Ymmärrän hyvin mistä puhut ja tiedän kyllä, että tällaiset tilanteet eivät ole aivan mustavalkoisia. Mä itse tulen kuitenkin todella onnellisesta perheestä – ehkä jopa idyllistä, jossa omat vanhempani ovat olleet kohta 50 vuotta naimisissa ja jossa on taustalla valtava suku lähes sadan serkun voimin. Silti en ole koskaan ollut kovin läheinen oman perheeni ulkopuolisen suvun kanssa. Edes vanhempieni lähiomaisten.
Tässä yhtälössä taasen kuusivuotias – vaikka ”paperilla” onkin toisin, niin hänellä on erittäin laaja perhe tukena ja turvana. On omat vanhemmat, isovanhemmat ja isoisovanhemmat – ja vielä senkin lisäksi esimerkiksi omat vanhempani, jotka kovin myös ovat otettuja roolistaan. Tiedän, että äitinsä miesystävänä olen jotakuinkin lähellä näissä yhtälöissä, mutta niin kauan kun emme asu saman katon alla, on vaikea ottaa aktiivisempaa roolia – koska en kuitenkaan ole jatkuvasti läsnä.
On myös oma onneni, että lapsen isä on aktiivisesti mukana lapsen elämässä ja myös jakamassa vastuuta Demin kanssa. Se helpottaa omaa suhtautumistani lapseen ja jollakin tavoin ehkä myös suhteemme alkuaikoja, kun ei tullut edes ajatusta siitä, että suhteen motiivina olisi ollut etsiä myös lapselle isähahmoa.
Kokonaisuutena, tämä on iso asia johon varmasti tämän blogin puitteissa palaan vielä.
Pingback: Kesä on ohitse, mitä seuraavaksi? – 1638