Mä en ole ikinä mieltänyt itseäni onnistujaksi, mutta jos jossakin olen onnistunut niin siinä, että olen saanut niskoilleni anonyymejä mussuttajia. Tämä ei liene mitenkään ainutlaatuista ja jotkut pitävät sitä jonkinlaisen menestyneisyyden mittarinakin, mutta itse rinnastaisin sen lähinnä kengänpohjaan tarttuneeksi koiranpaskaksi. Sitä ei olisi alunperinkään tarvinnut tallattavaksi jättää, mutta loppujenlopuksi se on helppo kaapia kengänpohjasta ja keskittyä olennaiseen.
Tän artikkelin kuva on jodelista, joka heräsi taas eloon kun ammoinen Sirdie-projekti käynnistyi keväällä 2018. Tiesin sen jo tapahtuvankin, koska jodel on aiemminkin herännyt eloon osaltani kun teen jotain näkyvää, erityisesti Kallion alueella.
Tavallaan anonyymin mussuttamisen voi tiivistää loppujen lopuksi yhteen asiaan ja se on tietynlainen munattomuus. Internetin etäisyys suojaa ketä tahansa välittömiltä seurauksilta, kuten väkivallalta, mutta tästä huolimatta nämä omaa saamattomuuttaan iltaisin itkevät rassukat tukeutuvat anonyymiteetin taakse. Siinäkin tapauksessa, kun joku on avoimesti kertonut olevansa täysin avoin rankallekin kritiikille.
Vaikka olen näitä mussuttajia kohtaan tuntenut lähinnä sääliä, eivät se sitä ansaitse – puhumattakaan huomiosta, jota he kovasti itse kaipaisivat jotta voisivat kokea itsensä yhtä tärkeiksi kuin kokevat muiden olevan. Sitävastoin heillä on toisensa, pimeän keskellä toisiaan alkeellisella verbaliikalla runkkaavat kanssamussuttajansa, joiden ainoa todellinen saavutus on se, että he pystyvät huijaamaan itsensä uskomaan saavuttaneensa jotakin.