Me olimme ihmiskokeessa. Anteeksi dramaattinen aloitukseni siirappisi jälkeen (oot rakas<3), mutta sain tämän ajatuksen päähäni, enkä pääse siitä eroon muuta kuin näppiksen kautta. Joulukuun puolella lähdettiin Saarenmaalle liki viikoksi, vähän niinkuin toisintamaan viime toukokuun reissu.
Vertaan tahattomasti ja tahallisesti näitä kahta matkaa toisiinsa ehkä tarpeettomankin paljon. Toukokuussa 2018 Viron Saarenmaalla oli täysi kesä. Istuttiin tuntikaupalla parvekkeella puhumassa, kierrettiin saarta kuvailemassa, nautittiin kesästä ja toisistamme. Joulukuussa 2018 Saarenmaalla oli harmaata, pilvistä ja loskaista. Lähdettiin saarelle missiona rentoutuminen. Luvassa oli Netflixin ja chillin loputon suo — ja uusi vuosi siinä sivussa.
Muutama päivä neljän seinän sisällä, poistuessa suunnilleen ainoastaan kauppaan, menee vielä oikein hyvin. Mutta olen altis mökkihöperöitymiselle. Olosuhteethan olivat paremmat kuin mainiot: hyvää ruokaa, juomaa, seuraa. Varsinainen tekeminen vain puuttui.
Miltei viikon ihmiskoe ei kuitenkaan saanut minua hyppimään seinille tai tekemään Hohtoja, mutta se nosti kysymyksiä. Ensinnäkin, onko minulla oikeasti tylsää, ensimmäistä kertaa ties moneen vuoteen? Toiseksi, miten voi olla mahdollista, että olen näin… rento?
Minä en muista toukokuun matkasta vaateröykkiöitä (vaikkakin se kyllä kuulostaa ihan minun toiminnaltani, hups). Muistan sikarit, dronen, kraatterijärven ja epävarmuuden siitä, mitä hittoa tässä on tapahtumassa.
Sille epävarmuudelle kävi jotain tuossa kesän ja syksyn aikana. Onhan se pyörinyt mielessä ja keskusteluissa, mutten ole ajatellut sitä enää itseni kautta, vaan yleisesti epätietoisuudesta tulevaa kohtaan. Epävarmuus mielessäni talttui siitä yksinkertaisesta syystä, että tunnet minut jo niin hyvin.
Uudet parisuhteet ovat aina vähän hapuilua, epäilen, kaikilla. Ajatusvirta käy vuolaana omassa mielessä, pohtien tykkääkö vai eikö tykkää, mitä pitäisi kertoa, mitä haluaisi kuulla. Minun ja sinun kohdalla näitä dialogeja ei ole käyty yksityisesti pääni sisällä, vaan yhdessä puhuen.
Jestas mitä oivalluksia siitäkin on seurannut. Onhan se vaatinut hirvittävästi sokeaa luottamusta alusta lähtien, mutta joskus intuitio voi vain olla oikeassa. Kannatti luottaa. Se, että pystyin ja pystyn puhumaan sinulle ensi viikon suunnitelmista, avaamaan kipeimpiä traumoja, kertomaan anekdootteja menneistä sekoiluista ja kommentoimaan ihan vaan miltä aamupalani maistui tänään, on tärkeintä epävarmuuksien kadottamisessa.
Saarenmaalla tajusin, että pystyn olemaan — olen — täysin oma itseni. Ilman mitään tarvetta skarpata mihinkään suuntaan tai pienintäkään epäluuloa siitä, että vaikuttaisin ärsyttävältä (jostain syystä asia, mistä huolehdin ihan liikaa). Voin sanoa, mitä mieleen juolahtaa ja olla millä tuulella satun olemaan.
Olla ihan vaan minä. Huikeaa.