Sananen avioliiton mahdottomuudesta ja siitä miten menimme kihloihin

En ole koskaan mieltänyt itseäni naimisiinmenijäksi, osittain kai siksi, että harvoissa häissä joissa olen ollut, ovat kaikki juhlitut parit päätyneet muutamassa vuodessa eroon. En siis ole koskaan pitänyt avioliittoa muuna, kuin aikaansa pysähtyneenä ja kaikin puolin turhana instituutiona.

Naimisiinmeno tuntuu turhalta sirkukselta. Tehdään jokin iso päivä jota suunnitellaan vähintään vuosi, käydään papin edessä kuuntelemassa aamen, vuokrataan/ostetaan puku, pitopalvelu ja -paikka, hääauto, kuski, valokuvaaja, tanssinopettaja, kaasot, bestmänit, mitä näitä nyt kaikkea on. Niin paljon turhalta tuntuvaa stressiä siitä, joka loppujenlopuksi on vain kahden ihmisen päätös ja olisi parhainta juhlistaa omien ystävien ja perheen kesken, eikä miettien kenen antama höyrysilitysrauta palautetaan Stokkalle jotta ylihintainen humppabändi saadaan maksettua.

En tätä ole jättänyt Demillekään sanomatta aina siitä lähtien, kun ensimmäisen kerran jaoimme keskinäisiä ajatuksiamme avioliitosta. Demi on aina halunnut häät, minä en. Kerroin taustastani, ajatuksistani ja Demi myönsi niissä olevan hiukan perääkin – kuitenkaan omasta tahdostaan poikkeamatta.

Emme kovinkaan paljoa ole puhuneet asiasta sen jälkeen ajoittaisia ”pitäiskö karata naimisiin”-läpänheittoja lukuunottamatta. Siinä samalla, Demin tietämättä, olen kuitenkin viimeisen neljän kuukauden aikana pohtinut mahdollisuutta siihen, että tämän naisen voisin alttarille viedä. En edelleenkään siis ole tinkimässä ajatuksistani avioliiton turhuudesta, mutta jokin on muuttanut mieleni siitä, että tämä on lienee se lopullinen tapa osoittaa rakastavani häntä. Ja kumma kyllä, haluan naimisiin tuon ihanan naisen kanssa. Ristiriitaa tässä on, kieltämättä – mutta loppujenlopuksi, kyse on vain siitä että lupaudumme toisillemme.

En ole romantikko, enkä edes tiennyt miten kosia. Kun olimme ensimmäistä kertaa pohtimassa joskus helmikuussa sitä, että keväällä voisimme lähteä reissuun, kerroin matkakavereillemme varoituksena, että matka saattaisi olla juuri se, missä suuren kysymyksen teen. Tai sitten en. Päätin, että voin kosia ilman sormustakin jos sikseen tulee (aina voi käännellä sellaisen vaikka klemmarista), mutta hetken on oltava oikea. En halunnut kosia vain kosimisen vuoksi, vaan pohjimmiltani syy on yksinkertainen – halusin meille molemmille ainutlaatuisen muiston toisistamme – eikä pelkkä illallispöydän vieressä kosiminen olisi ollut sellaista.

Enkä halunnut siitä mitään yleisötapahtumaa muutenkaan.

Viimeisten kuukausien aikana pohdin toki asiaa koko ajan enemmän ja tunne tämän järkevyydestä vain vahvistui. Ja myös tahto asian viemiseksi läpi, pakottamatta ja kiireettä. Mainitsin mahdollisuudesta myös äidilleni, joka sai pykerrettyä ajatuksesta tietenkin kyyneleen silmäkulmaansa.

Ajatus kosimisesta tuntui vieraalta, mutta samalla koko ajan paremmalta. Tunne siitä, että olin menossa oikeaan suuntaan, vahvistui ja ajatus siitä, että teen jotain itselleni epätyypillistä, jatkuvasti hälveni.

Huijasin Demin ottamaan kanssani käsikuvia vain siksi, että saisin niistä jonkinlaisen käsityksen Demin nimettömän paksuudesta – ja pohdin, millaisen sormuksen hän haluaisi. Päädyin Kalevala Korun Talon Sydän -sarjan sormukseen – lähinnä siksi, että sillä on meille eräs toinen merkitys. Ja tietysti siksi, että tiesin Demin pitävän korusarjasta. Saman sarjan korvakorujen antaminen lahjaksi viime kesänä aiheutti hengenahdistusta sekin, sillä polvistuin kynnyksellä sitä ojentaessani. Mutta toki vain sekunniksi.

Kuitenkin – kävin sormuksen ostamassa lähtöä edeltävänä päivänä. Kavereille laitoin kuvan siitä saatesanoin: ”Shit’s getting real”.

Samana iltana pakatessamme laukkuja kävin lävitse kameralaukussani olevia tavaroita ja pahvisen korurasian kohdalla vain ohimennen mainitsin sen sisältävän kameran osia. Huijasin, mutta vain siksi etten joutuisi missään välissä pelokkaasti piilottelemaan sormusrasiaa – eikä Demillä olisi mitään kummastusta siitä, mikä omituinen rasia tavaroissani olisi.

Fossiilirannikolla Etelä-Englannin Devonissa. Etukäteen ajattelin tämän olevan yksi mahdollinen paikka kysymyksen täräyttämiseen. 

Matkalle lähdettyämme ajatuksissani oli järjestää kosinta jossakin raunioituneessa luostarissa, linnassa tai muutoin ainutlaatuisessa paikassa. Yövyttyämme Canterburyn jälkeen Bertie the Busissa, sanoi toinen matkakumppaneistamme löytäneen lännempää, Okehamptonista erikoisen paikan josta ei halunnut kertoa meille mitään. Saavuttuamme paikkaan ”erikoinen” löysi adjektiivina merkityksensä. Paikan sisäänkäynti oli tuhkimotarujen prinsessavankkuri ja huoneeseen saavuttuamme hämmästys oli melkoinen – meitä odotti vanhanaikainen tolppasänky, kylpyhuoneessa tassuamme ja kerubeja kaikkialla koristeissa, puhumattakaan hyvin vanhoollisromanttisesta sisustuksesta.

En minä tässä paikassa ajatellut kosia – jossakin vaiheessa jopa mainitsin asiasta paikan järjestäneelle Juhalle, että ”hitto – olisitpa kertonut paikasta aiemmin, tämä olisi ollut täydellinen kosinnan jälkeen.”

Illallisen jälkeen siirryttyämme jälkiruoalle majatalon toiseen saliin, kävi mielessäni pikaisesti pohdinta. Eikö tämä olisi juuri meitä? Hullua, vähän absurdia? Jos olemme puhuneet karkaavamme naimisiin aiemmin muutenkin, eikö kosinta paikassa jossa on huonosti täytettyjä eläimiä, triljoonittain kolikoita lyötyinä seiniin ja ylipäätään omituisia esineitä aivan kaikkialla – olisi juuri meitä? Demi tässä vaiheessa luuli minua päivän rasituksista vittuutuneeksi – todellisuudessa pohdin vain, miten tilanteesta saisin parhaimman irti. Jälkiruoka oli jo tilattu, kun sanoin hetkeksi poistuvani.  Ryntäsin huoneeseen noutamaan sormusrasian ja menin merirosvolaivaksi sisustettuun tyhjään osaan majataloa. Kännykästä soimaan musiikki ja gopro kuvaamaan pöydälle – ja tekstiviesti kavereilleni, että he voisivat lähettää Demin jollakin verukkeella luokseni.

Jäin seisomaan paikoilleni sormusrasia kädessä. Odotin hetken, odotin toisen.  Meni muutama minuutti ja spotify kännykässäni vaihtoi jo kappaletta.

Vilkaisin kännykkää.

”Jälkkärit tuli just. Ei suostu tuleen. En voi sanoa mitään mikä ei olis epäilyttävää.”

Vastasin takaisin: ”pakottakaa” – ja jatkoin odottamista. Minuutin päästä ovi avautui ja mikään ei ollut kuin ennen.

Tiedän, että jotkut teistä lukijoista haluaisivat täällä nyt nähdä videon tarkalleen siitä, miten kosinta meni, mutta se on kokonaisuudessaan tarkoitettu vain meille muistoksi. Jonkinlainen versio siitä tehdään vanhemmillemme nähtäväksi ja se, mikä siitä tullaan julkisesti näkemään, näkyy alla olevan videon kohdassa 7:15.

Mutta mitä sitten nyt? Tänään Demi sai sormuksensa pienennettynä. Sen sisään oli kaiverrettu sanat, jotka minä sanoin hänelle ensimmäisellä matkallamme. Omastani, joka on vielä kaiverrettavana kultasepällä, löytyy sanat joihin kyseinen inside-läppä sen jälkeen on useinmiten päätynyt.  Kuvastaa kai osaltaan sitä, että meidän juttu on meidän juttu. Ihan samalla tavalla kuin kaikki muutkin kolme tusinaa meidän sisäpiirivitseistämme, joista kukaan muu ei tajua mitään. Päällimmäisenä kai tämän blogin nimi.

Tulevaisuudessa siintää ensi kesän juhlat. En tiedä vielä millaiset ne tulevat olemaan, mutta perinteiset hääjuhlat ovat täysin poissuljetut. Kumpikaan meistä ei halua myötähäpeää synnyttäviä hääleikkejä tai morsiamenryöstöjä.

Mutta sitä ennen on vielä paljon matkaa ja sillä matkalla tapahtuu vielä paljon muutakin. Tervetuloa vaan mukaan.

Jestas, että rakastan tuota naista. <3


One thought on “Sananen avioliiton mahdottomuudesta ja siitä miten menimme kihloihin

  • 9.6.2019 at 21:27
    Permalink

    Blogin nimen oon aina arvellut tulevan siitä, että kun demi on ollut 16(ei enää sakkolihaa), on jarkko ollut 38.

    Vastaa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *