Uusia perinteitä (kirjoittanut: Demi)

En ole mukavuusalueellani tähän aikaan vuodesta. Olen tapellut kaamosmasennusta vastaan koko pienen ikäni (heehhh), vaikka vaikeimman eli marraskuun yli ollaankin jo päästy.

Joulu ei tarkoita minulle rauhoittumista ja rentoutumista, vaikka sitä kovasti toivoisinkin. Koen tästä jopa syyllisyyttä näin äiti-ihmisenä; muutama vuosi sitten yritin ”laittaa joulua” suunnilleen lokakuusta lähtien, päästä tunnelmaan, koristella, kokata, laulaa ja odottaa. Ei se katastrofiksi äitynyt, mutten saanut siitä mitään mainittavaa irtikään. 

Sittemmin olen ollut hyväksymään päin tämän jouluinnostumattomuuteni kanssa. Edelleen stressaan lahjuksista ja ruokapuolesta, mutta olen riisunut omat joulunviettotapani mahdollisimman koruttomiksi. Ja pidän niistä niin.

Pidän kuitenkin perinteistä. Tuttuina itseään toistavista asioista, sellaisista kulmakivistä, joiden olemassaoloon voi luottaa. Niiden tulee vain olla minunlaisia, ei ylimääräisiä paineita tuottavia, jotain helppoa mutta originellia, yksinkertaisia mutta uniikkeja. Tietenkin suvussa kulkeneet traditiot ovat osaltaan siirtyneet minunkin elämääni, mutta pidän erityisesti uusien perinteiden luomisesta.

Parhaimmat perinteet syntyvät puolivahingossa. Kuten lähes jokakesäinen synttäribrunssi ystävilleni (idea lähti siitä, ettei kuusihenkisellä kaveriporukallamme ollut yksinkertaisesti aikaa pidempiin kekkereihin keskellä kesäkuuta) tai viinirypäleiden syönti uutenavuotena (vietettiin äitini ja lapseni kanssa kuukausi Espanjassa toissavuonna, sieltä tarttui tämä mukaan). 

Tai tämä nimenomainen joulunvietto eroperhemalliin: ipana on isällään, mutta joulupukin kolkutellessa ovelle olemme siellä kaikki vastassa — minä, äitini, siskoni, lapseni isän vanhemmat ja sisarus. Lapsenihan on sukujensa nuorimmainen, mikä tarkoittaa sitä, että siellä me aikuiset veivaamme kuusen ympäri joulupukin lyödessä tahtia, vain ja ainoastaan kuusivuotiaan joulufiiliksen säilyttämiseksi. Hiukan absurdia, mutta äärimmäisen herttaista. En vaihtaisi mihinkään muuhun.

Meidän parisuhteemme Jarkkoliinin kanssa on varsin tuore, alle vuoden kypsynyt raakile. Tässä ei ole luonnollisestikaan ehtinyt muodostua käyttäytymispatteristoa kalenterivuoden juhlapäiville. Mutta myönnän, pitäisin kovasti ajatuksesta, että muodostuisi. Vaikkei joulu pääse lempijuhlalistallani edes top viiden joukkoon, on se häiritsevänkin iso osa gregoriaanista ajanlaskua ja ennen kaikkea markkinoita. 

(Joko Jarkko muuten mainitsi, että hävisi Whamageddonin? Siis sen pelin, jossa pitäisi vältellä Whamin Last Christmas-veisua koko joulun, ja jos onnistuu välttämään, on voittaja? Raahasin Jarkon Tokmannille ale-Legoja metsästämään ja siellä se sitten iski. Hyllyjen välistä kuului vain ”Menen katsomaan jos näillä olisi pipoja… EEEEEI!” Se oli sitten siinä. Raasuparka. Mitä minuun tulee, minä itseasiassa pidän kyseisestä lurituksesta. Siinä on kliseisyydessään jotain sympaattista.)

Kuitenkin siis, jouluksi eristäytyminen neljän seinän sisään ei ole vaihtoehto. On keksittävä jotain muuta. Tänä vuonna, joulupukin visiitin jälkeen, on vuorossa joulupäivällinen äidilläni. Minä kokkaan, kuten — perinteisesti — olen tehnyt siitä pitäen, kun lakkasin kelpuuttamasta silliä ja kinkkua lautaselleni. Tänä vuonna — edellämainitusta perinteestä poiketen — päivällisellä olet myös mukana. Annoin ohjeistukseksi tuoda juotavaa ja pieni varauksellisuus. Jommasta kummasta lienee hyötyä perheeni kanssa aikaa vietettäessä.

Aattoilta on kuitenkin vain meille. Ipana tulee joulupäivänä, silloin on suunnitelmissa joko rötväystä tai luistelua säästä riippuen. Mutta aattoilta, se vietetään uusia perinteitä tehden. Ehkä se on yhdeksältä nukkumaan, jos yliannostelet allergialääkkeesi ja simahdat. Ehkä se on joululahjoista syntynyt massiivinen riita (niinhän sinä toivoit, eikös!!). Ehkä se on Keravan yö. Ei, se olisi kyllä liian ankeaa. No, oli mitä oli, minulla on tunne, että siitä syntyy uusi perinne. 

Kysykää vaikka ensi vuonna uudestaan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.