Älä ikinä sano minua Jarkkoliiniksi.

Yllätyin jossakin välissä viimeisen puolen vuoden aikana tajutessani, että suhtaudumme jouluun suunnilleen samalla tavoin. Joskus lapsena, vähän aikuisenakin oli tärkeää koristella kuusi, herätä joulupäivänä äiteen tekemän joulupuuron tuoksuun ja avata perheen kanssa lahjat pikavauhtia, kerätä myttyiset lahjapaperit paperikassiin, tuikata ne takassa tuleen ja vetäytyä jokainen tahoillemme lukemaan niitä väistämättömiä joululahjakirjoja, joita jokainen meistä sai aina jostakin paketista. Joskus kaksikin.

Sitten jossakin välissä tuli muutos. Joulu ei merkinnyt minulle enää mitään muuta kuin massiivista stressin täyttämää kulutusjuhlaa, jossa ihmiset – minä mukaan lukien, kokivat tarvetta lahjoa ihmisiä joista eivät välttämättä edes pitäneet. Tajusin, että kuinka tahansa rakastankaan vanhempiani – vietän mieluummin joulua yksin. Omassa rauhassani, kaupungissa, jossa ei tunnu olevan lisäkseni ketään muuta. 

Silti säilytän mielessäni sitä muistoa, kun ollessani 5- tai 6-vuotias, tein ensimmäistä kertaa jouluna pienoismallin Douglas A-20 -lentokoneesta enoni kanssa. Myöhemmin samainen pienoismalli kärsi lohduttoman kohtalon isäni Saabin takaikkunalle kesäkuumalla unohdettuna ja vannoin rakentavani uuden. Siihen meni yli 30 vuotta ja tänä kesänä annoin sen pojallesi. 

Tämä oli käännekohta. Jouluaatto 2015. Olin henkisesti todella pohjalla ja se kaikki kulminoitui Jouluaattoon ja ihmisiin joiden kanssa sitä vietin. 

Olen tyytyväinen siihen, etten vuosiin ole enää ostanut turhaa rompetta kenellekään, vaan olen ollut aina varma siitä, että toinen ihminen tarvitsee sellaista – tai ainakin ilahtuu siitä ja silti lahja löytää käyttäjänsä. Ostan harkitusti, asioita jotka tuovat kokemuksia tai säilyttävät arvonsa.  

[sidenote: olen ihmiskunnan paskin lahjapaketoija, kaikki lahjani näyttävät poikkeuksetta ydintuhon kouriin joutuneilta.]

Muutama päivä sitten kerroit mulle tuon, että haluaisit luoda meidän kahdenkeskeiset, ”omat” jouluperinteet. Yllätyin. Osittain siksi, että en ollut edes ajatellut asiaa, mutta myös siksi etten itse koskaan ollut ajatellut tarvitsevani moisia. Siitä huolimatta hymyilyttää nyt kun ajattelinkin asiaa. Juuri se, mitä tuossa aiemmin kirjoitit – se, että ei oikeastaan tiedetä, mitä tulee tapahtumaan. 

Ehkä osasyy yllätykseeni oli se, että ajattelin sulla olevan jo tietynlaiset perinteet oman perheesi ja lähipiirisi kanssa – ja niiden ollessa vakiintuneita, et ehtisi edes kokea uusia. Olisin tyytyväisenä viettänyt aaton itsekseni ja tehty sitten jotain joulu- tai tapaninpäivänä kahdestaan, mutta kuten sanoin, kyllä tämä minulle sopii vallan mainiosti. 

Yksi jouluperinteistämme muuten tulee tulevina vuosina olemaan Whamageddon. Olen aika varma siitä, kunhan vaan pystyn 2019 vakuuttamaan sinut siitä, että haaste kannattaa ottaa tosissaan ja sitten vältellään sitä yhdessä koko joulukuun. Tunnustan nyt itse kuitenkin heti sen, että pidän siitä biisistä minäkin. Et voi silti väittää vastaan etteikö se olisi aivan kosmisen imelä.

Vähän kuin mekin joskus. 

Joulusta silti viis. Enää vajaa viikko niin lähdetään reissuun. 

Sitä odotellessa. Jos vaikka saataisiin Youtubeen tehtyä siitä jonkinlainen matkavideokin, mikä johdattaa meidät vuoteen 2019.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.