Niin. Otsikon kuvaama tunne vavisuttaa. Sillä hetkellä, kun ymmärrät, että sinulla on vastuu alle kouluikäisestä, tajuat myös pienen osan vanhemmuutta. Hyvin pienen tosin vain, mutta sekin riittää herättämään tilanteeseen.
Kävi nimittäin niin, että jouduin kuusivuotiaan kanssa viettämään iltapäivän ilmailumuseossa. Tai en minä mitään joutunut – sain, mutta vaikka muutamaankin otteeseen olen tuossa museossa käynyt, tämä kerta oli täysin erilainen.
Ensimmäistä kertaa olin opastajana. Sinä ainoana aikuisena, joka katsoi kuusivuotiaan perään, ettei hän telo itseään portaissa. Tai juokse käytävillä (ja telo kaatuessaan). Tai ylipäätään tee mitään typerää, mitä itse tein tuon ikäisenä – ja telo itseään sitä tehdessään.
Helvetin kuusitoista, yhtäkkiä kun Demi karkasi mahdollisuudesta innostuneena pariksi tunniksi salille, minä tarkistelin kuusivuotiaan turvavyötä autoon vyöttäessäni, että olihan se varmasti tiukalla. Ja onhan varmasti, ettei oikealta vielä tulekaan jotain autoa, ennenkuin käännyn. Tai etten vahingossakaan ota ylimääräisiä riskejä ajaessani.
Yhtäkkiä Demi ei ollutkaan enää mukanamme ja tajusin vajonneeni hermoheikoksi, jonka aistit terästyivät entisestään ja vastuuntunto oli kuin… no… aikuisella.
Se on vieras tunne ihmiselle, joka on aina tehnyt tasan sen mitä haluaa. Vieras, koska ei ole tarvinnut juuri välittää normeista tai riskienottamisesta – tai siitä, että pitäisi olla vastuussa toisesta ihmisestä, joka ei välttämättä vielä tajua kaikkien omien tekojensa seurauksia.
Ja kyllä, reissu museoon kesti parisen tuntia ja hengähdin hiukan helpotuksesta, kun haimme Demin kyytiin ja ajelimme yhdessä hampurilaisravintolaan sunnuntailounaalle.
Kuusivuotias otti kananugetit, Demi smoothien. Minä mietin siinä heitä katsellessani, että voi pojat, että olen todellinen selviytyjä, kun sain kuusivuotiaan takaisin parin tunnin reissulta ehjin nahoin ja sitten jatkoin hampurilaiseni syömistä.
Oli mukavaa. Milloinkohan seuraavan kerran uudestaan?