”Auttaisit nyt paremmin”

Taisin olla jotain 15-vuotias kun koin elämäni ensimmäisen kerran itseni ahdistuneeksi siitä, etten osannut suhtautua tekemisiini kuten olisi pitänyt.

Tämän lisäksi jos teini-ikäni ei ollut tarpeeksi vaikea, niin uskoin kaikenlisäksi kaiken sen mitä avainlippu kourassa meille kerrottiin. ”Osta suomalaista” ja niin edelleen. Tiedättekö? Ne kaikki jotenkin naurettavat, suomalaisuutta ja suomalaista työtä korostavat mainoskampanjat, joista puuttui enää siteeraukset Tuntemattomasta ja Finlandia-hymni taustalta. Tai enhän minä niitä muista tarkkaan, todennäköisesti osassa niistä tuo hymni varmasti soikin.

Näiden varjossa, musta on kasvanut aikuinen, jolla on tietynlaisia patrioottisia taipumuksia. Uskomus suomalaiseen hyvinvointiyhteiskuntaan ja sen mahdollisuuksiin elää kovin, mutta koko ajan kun näkee – ja kokee sen rapistumisen oireita, niin kieltämättä usko on vähän koetuksella. Tästä huolimatta maksan mielelläni veroja, jos vain saan apua silloin kun sitä tarvitsen – vaikkakin pelkästään kunnallisen hammaslääkärin muodossa.

Tästä syystä, kuullessani erään tuttavani sanat ”kyllähän tästä uusi veronmaksaja hoidetaan” liityin rinkiin, jossa parinkymmenen ihmisen voimin järjestettiin siivoustyötä eräälle romanille. Jep, juuri ”niitä” – kielitaidottomia ja ulkoilmaelämään tottuneita etelä-eurooppalaisia EU-tovereitamme.

En varmasti olisi tähän uskaltanut lähteä ihan tuosta vaan, mutta koska tuttavani pystyi vakuuttamaan henkilön luotettavuuden, hyppäsin mukaan. Mutta koska omassa kodissani käy jo siivouspalvelu, otin ensimmäisen kerran sitten työhuoneelleni. Ja jälki oli kerrassaan upeaa. Työhuoneellani ei ikinä ole ollut niin siistiä ja kaikki viihtyvät siellä paremmin.

Tunsin aikamoista tyytyväisyyttä aiheesta. Elämänlaatu parani itselläni melkoisen kohtuullisesta panoksesta ja sain tuntea itseni paremmaksi kansalaiseksikin. Olin mukana luomassa työpaikkaa. Veroja! Eläkemaksuja! Tästä kaikesta rahasta se minunkin perseenpyyhkijä lopulta sitten kustannetaan!

Viikkoa, puoltatoista myöhemmin tuttavani laittoi viestiä. Neiti C, joksi romanisiivoojaamme nyt vaikka kutsun, oli innosta soikeana kertonut ensimmäisistä kokemuksistaan. Kuinka mahtavaa oli saada ensimmäinen palkka ja kuinka hienoa oli omistaa pankkitili! Kaikki sellaisia asiosta, mitkä meille ovat niin itsestäänselvyyksiä – varsinkin kun C:n palkka ei ollut kovinkaan korkea.

Sitten kuulin, että C oli jättänyt rahasta itselleen vain 20 euroa. Koska sillä kuulemma saa 20 ranskanleipää, joilla elää loppukuukauden. Kaikki loput rahat hän lähetti lapsille Romaniaan.

Ensin suutuin. Mitä hittoa. Veronmaksajaahan me tänne olimme luomassa. Miksi rahat eivät voisi jäädä täällä asumiseen ja kiertämiseen?

Ja samantein tajusin olevani typerä.

Missä vaiheessa köyhyys, huonoista oloista yrittäminen tai edes avuntarvitseminen on merkki siitä, että ihmistä pitäisi kaitsia tai opettaa elämään? Mikä minä olin arvoimaan, mihin C:n pitäisi rahansa käyttää? Kuka tahansa meistä varmasti C:n tilanteessa tekisi samoin.

Vastaa