Kun mä olin kahdeksanvuotias, niin mulla huomattiin perussairaus, joka vaati paljon lääkärihoitoja. Tästä syystä vierailin säännölliseen tahtiin Helsingissä Meilahden Lastenklinikalla.
Jossain vaiheessa asiat meni siihen suuntaan, että huomasin viettäväni muutaman vuoden sisään aikaa siellä pidempiaikaisemminkin. Jos Lastenklinikka olisi ollut hotelli, mä olisin ollut vakiasiakas. Paitsi etten maksanut mitään olostani, sain kolme ateriaa päivässä ja aina välillä valkotakkisia kiersi tsekkailemassa vointiani sängyn ympärillä.
Tuossa iässä tavalliset lääkärikäynnit olivat yleensä käsittämätöntä paskaa. Piti nousta aikaisin ja viettää aikaansa pahanhajuisten poliklinikoiden käytävillä, odottaen vain sitä että taas joku ryppyinen lääkärisetä tai -täti rassaa kaikki samat paikat, mitä joku toinen valkotakkinen kolleega teki vain muutamia kuukausia aiemmin. Siinä mielessä vuodeosastolla oleskelu oli vähänkuin olisi ollut kesäleirillä. Ympärillä oli paljon samanikäisiä lapsia, joilla oli enemmän tai vähemmän samankaltainen tilanne, vaikkei me ikinä koskaan sellaisesta kenenkään kanssa puhuttu. Jotenkin se, että oltiin sairaalassa, pääsi helposti unohtumaan, koska oli niin paljon muuta tekemistä.
Eräällä käyntikerralla mut sijoitettiin Lastenklinikan syöpäosastolle. Kuulin tästä vasta kymmeniä vuosia myöhemmin kun äitini sanoi säikähtäneen pahanpäiväisesti asiaa tullessaan käymään – osastosijoitustani ei nimittäin oltu tajuttu kertoa hänelle etukäteen. Siinä vaiheessa mä olin itse jo konkari vuodeosastoviikoilla ja sijoitus uudelle osastolle – jossa oli omituisen näköistä porukkaa, tuntui vähän vieraalta, muttei silti mitenkään kummalliselta. Kukaan ei ikinä kertonut, että sillä osastolla oli oikeasti muilla lapsilla ihan helvetin paljon pahemmin asiat kuin mulla, enkä mä sitä tajunnut itsekään. Mä olin kymmenen, jumaliste. Mitä siinä iässä muka tajuaa? Aiemmilla osastoilla yhdessä huoneessa oli aina neljä vuodepaikkaa, siellä kaksi. Huonekaverikseni osui itseäni pari vuotta vanhempi kundi, jolla oli jokin epämuodostuma toisessa jalassa ja pää kaljuna. Eikä tämäkään tuntunut silloin mitenkään omituiselta. Tai edes kysymyksen arvoiselta. Hommat vaan oli silloin niin.
Sitävastoin me juteltiin paljon. En muista kaverin nimeä, mutta muistan sen hetken, kun sen perhe tuli käymään. Omaani kovasti muistuttava Äiti, sekä hakaneuloja täynnä olevaan mustaan nahkatakkiin pukeutunut broidi, joka oli myös ajanut päänsä kaljuksi. Sinänsä täysin itselleni yhdentekeviä ihmisiä siinä tilanteessa, mutta muistan jostain syystä tuon elävästi vaikka aikaa on reippaasti yli 20 vuotta.
Musta tuntuu vieläkin, ettei kumpikaan meistä pitänyt itseämme mitenkään sairaina. Ei meitä tuntunut mikään vaivaavan. Lääkärit nyt oli vaan lääkäreitä ja meidän piti olla siellä, koska niin oli sanottu. Muistan joskus haikailleeni ulkoilman perään – taisi olla kevät – ja ajattelin, että tältä varmaan tuntuu olla vankilassa. Silti yksi tärkeimmistä asioista, miksi se koko kokemus tuntui enemmän uuden kaverin kanssa vietetyltä kesäleiriltä, kuin siltä, miltä sairaalaoleskelu tuntuu nyt aikuisena – oli se, että meillä oli kahdestaan hauskaa.
Ja hyvin suuressa osassa tässä oli se, että sillan meidän kahden välille rakensi Philipsin Videopac. Hoitaja luki tilannetta sen verran erinomaisesti, että saavuttuani huoneeseen pelikonsoli roudattiin sinne melkein samantein. Eikä siihen muuta tarvittu. Siinä ei mennyt varmaan pariakymmentä minuuttia kauempaa kuin värkättiin jo yhdessä pelikonetta toimintakuntoon ja tuon kautta sitä varmaan tutustuttiinkin. Ainakin sen verran, että voitiin sanoa olevamme huonekavereita.
Kun mä luen aina vihaisten äitien yleisönosastokirjoituksia siitä, että terveydenhuolto on mennyt niin retuperälle, että sairaita lapsia varten ei riitä edes hierontapöytiä tarpeeksi – vaan että lapsia joudutaan hieromaan lattialla, niin mua hiukan hymyilyttää. Ajat saattaa olla muuttuneet, mutta silloin kun me tän huonekaverini kanssa vietettiin aikaa kahdestaan tuolla, ei meitä hirveästi kiinnostanut hierotaanko meitä lattialla vai ei. Meillä tietenkään ei ollut minkäänlaista kompetenssia arvioida oliko meidän saama hoito tehokasta vai ei. Tai edes hyvää. Me ei välitetty. Me uskottiin vanhempiimme, että tää on se juttu, mitä me tarvitaan ja me oltiin siellä ottamassa niitä hoitoja mitä meidän vanhemmat oli lääkäreiltä kuulleet.
Mutta se juttu, mikä teki siitä kaikesta siedettävää – jopa mukavaa, oli se, että me saatiin olla just sellaisia kuin me oltiin. Kymmenvuotiaita.
Ja silloin siinä tärkeintä oli se, että oli kivaa. Sai pomppia sängyllä. Sai pelata huonekaverin kanssa videopelejä. Sai sarjakuvia, hyvää ruokaa ja ympärillä oli mukavia, iloiselta tuntuvia ihmisiä.
Kun tuttavani ehdotti, että seuraavan projektini kohteena olisi Lastenklinikka, en kaiken edelläolevan vuoksi pystynyt pysymään aloillani.
Ei siis mikään säätiöitetty uusi Lastensairaalarakennus jonka rakentamiskustannuksiin rahat katoavat kymmeneen muurattuun tiileen ja pätkään sähköjohtoa, vaan paljon arkipäiväisempään. Siksi mä kehitin Poikamieshuutokaupan, jonka tuottamat rahat on tarkoitus käyttää Lastenklinikan vuodeosastojen potilaille meneviin leluihin ja peleihin. Sellaisiin, millä saadaan skidit pysymään skideinä ja jättämään meidän aikuisten huolenaiheeksi se, että rappaukset putoaa seiniltä tai vessan putket on tukossa.
Hyvä broidi! (y)