Matkalla taas.

Melkein päivälleen seitsemän kuukautta sitten me oltiin viimeksi täällä kun pyysin sua mukaan pohtimalleni rentoutumisretriitille. Oli ollut rankka kevät ja suunnittelin meneväni Saarenmaalle vanhempieni loma-asunnolle pitkäksi viikonlopuksi. En muista juuri nyt tarkkaan, mutta taisit aika nopeasti vastata myöntävästi ehdotukselle lähteä mukaan.

Siellä me. Tätä kuvaa ottaessamme ei kumpikaan ajatellut, että tästä tulisi yhtään mitään.

Sitten elämä tapahtui. Muistan sen kun istuit siinä samassa tuolissa missä nytkin. Pienen loma-asunnon olohuone oli suunnilleen täynnä vaatteitasi, nurkasta nurkkaan – enkä itsekään osannut organisoida omia tavaroitani kovin Lue lisää...

Älä ikinä sano minua Jarkkoliiniksi.

Yllätyin jossakin välissä viimeisen puolen vuoden aikana tajutessani, että suhtaudumme jouluun suunnilleen samalla tavoin. Joskus lapsena, vähän aikuisenakin oli tärkeää koristella kuusi, herätä joulupäivänä äiteen tekemän joulupuuron tuoksuun ja avata perheen kanssa lahjat pikavauhtia, kerätä myttyiset lahjapaperit paperikassiin, tuikata ne takassa tuleen ja vetäytyä jokainen tahoillemme lukemaan niitä väistämättömiä joululahjakirjoja, joita jokainen meistä sai aina jostakin paketista. Joskus kaksikin.

Sitten jossakin välissä tuli muutos. Joulu ei merkinnyt Lue lisää...

Tästä se lähtee!

Hei elämäni valo ja tervetuloa myös minun puolestani teille kaikille muille jotka tätä blogia olette saapuneet lukemaan. 

En ota kunniaa tämän ajatuksen keksimisestä, koska en muista ihan kaikkia yksityiskohtia siitä hetkestä, jolloin tästä blogista ensimmäisen kerran puhuttiin. Pyydän sitä anteeksi, sillä olin tuolloin onneni kukkuloilla. Kiertämässä kotimaatamme naisen kanssa, jota pidin vielä muutamia kuukausia aiemmin mahdollisimman epätodennäköisenä lähtemään kanssani yhtään mihinkään, saati syvenevien tunteideni kohteena. 

Rauma 8.7.2018. Tän illan ja yön jälkeen sanoit, että haluaisit suhteen mun kanssa. Yllätyin, mutten voinut lakata hymyilemästä koko päivänä.  

Sen jälkeen onkin ollut Lue lisää...

Ota huomioon auton omistava kaverisi

Ota huomioon auton omistava kaverisi

Koko ikänsä autoilleena kaupunkilaisena olen huomioinut vuosia kasvaneen trendin olla hankkimatta ajokorttia. On täysin totta, että Helsingin kokoisessa kaupungissa sitä ei välttämättä tarvitse, ellei se työn tai muun toiminnan vuoksi ole käytännössä pakollinen, kuten itselläni. Se ei tarkoita sitä, etteikö joka kerta vituttaisi maksaa älyttömän suuria vakuutuksia, veroja tai pysäköintilupaa. Käytännössä auton ylöspitoon menee kevyesti muutama tonni vuodessa, eikä siinä ole vielä tippaakaan polttoaineita.

Kävin keskustelua aiheesta erään auton omistavan ystäväni kanssa taannoin ja siitä, miten ei-autoilevat ihmiset suhtautuvat autoon. On jokseenkin hassuttavan yleinen ajatus, että auton omistavat ihmiset olisivat suorastaan iloisia päästessään käyttämään autoaan tuttaviensa reissuihin viikonloppuvierailussa Ikeaan tai lipaston kuljettamiseen. Koska muutenhan se auto seisoisi tyhjän panttina ja tottahan toki sitä kannattaa käyttää kun sellainen on. Ja kun sellaisen vuokraaminen on niin hirveän hankalaa ja/tai kallista, niin tokihan mieluummin autoileva kaverisi tulee auttamaan, eikö niin?

Autoilevan ihmisen omasta tahdosta syntyneet ”tartteks apua muutossa” -tyyppiset avun tarjoamiset ovat toki eri asia. Tässä kuitenkin pieni vinkkilista siihen, miten saat pidettyä auton omistavan kaverisi tyytyväisenä siitä, että myös sinä hyödyt siitä:

1.) Mitä tahansa olettekaan tekemässä, tarjoudu maksamaan oma osuutesi polttoaineesta ja vähän päälle. Kaverisi maksaa tuhansia euroja vuodessa auton ylläpitokustannuksia, se että maksat femman lisää tai vaikka koko viidenkympin tankillisen, on varmasti tervetullutta. Ennenkaikkea, tee tämä pyytämättä.

2.) Jos käy niin hyvä munkki, että kaverisi LAINAA sinulle autonsa, täytä polttoainetankki riippumatta siitä, mitä se näytti sen saatuasi ja siivoa auto. Älä pelkästään omia jälkiäsi, vaan käytä puoli tuntia ja imuroi se kaverisi puolesta. Tai käytä se pesussa.

3.) Jos olette yhdessä automatkalla, huomioi kuljettaja. Kun käytte tankkaamassa, kysy mitä voit tuoda huoltoasemalta. Kun ajatte, tarjoudu avaamaan eväsleipäkääre tai juomapullo valmiiksi.

4.) Korjaa aina omat jätteesi autosta siitä poistuttuasi ja mieluusti tarjoudu viemään myös muut roskat.

5.) Jos käy niin hyvin, että kaverillasi on pakettiauto ja hän suostuu pyynnöstäsi auttamaan muutossa, maksa hänelle ihan oikeaa vaivanpalkkaa tehtävästä. Hän säästi sinulta juuri ihan reilun summan rahaa jonka olisit muutoin joutunut käyttämään vuokrapakuun, vähin mitä on, on maksaa kaverillesi siitä vaikka puolet.

Jodel ja luusereiden mussutus

Jodel ja luusereiden mussutus

Mä en ole ikinä mieltänyt itseäni onnistujaksi, mutta jos jossakin olen onnistunut niin siinä, että olen saanut niskoilleni anonyymejä mussuttajia. Tämä ei liene mitenkään ainutlaatuista ja jotkut pitävät sitä jonkinlaisen menestyneisyyden mittarinakin, mutta itse rinnastaisin sen lähinnä kengänpohjaan tarttuneeksi koiranpaskaksi. Sitä ei olisi alunperinkään tarvinnut tallattavaksi jättää, mutta loppujenlopuksi se on helppo kaapia kengänpohjasta ja keskittyä olennaiseen.

Tän artikkelin kuva on jodelista, joka heräsi taas eloon kun ammoinen Sirdie-projekti käynnistyi keväällä 2018. Tiesin sen jo tapahtuvankin, koska jodel on aiemminkin herännyt eloon osaltani kun teen jotain näkyvää, erityisesti Kallion alueella.

Tavallaan anonyymin mussuttamisen voi tiivistää loppujen lopuksi yhteen asiaan ja se on tietynlainen munattomuus. Internetin etäisyys suojaa ketä tahansa välittömiltä seurauksilta, kuten väkivallalta, mutta tästä huolimatta nämä omaa saamattomuuttaan iltaisin itkevät rassukat tukeutuvat anonyymiteetin taakse. Siinäkin tapauksessa, kun joku on avoimesti kertonut olevansa täysin avoin rankallekin kritiikille.

Vaikka olen näitä mussuttajia kohtaan tuntenut lähinnä sääliä, eivät se sitä ansaitse – puhumattakaan huomiosta, jota he kovasti itse kaipaisivat jotta voisivat kokea itsensä yhtä tärkeiksi kuin kokevat muiden olevan. Sitävastoin heillä on toisensa, pimeän keskellä toisiaan alkeellisella verbaliikalla runkkaavat kanssamussuttajansa, joiden ainoa todellinen saavutus on se, että he pystyvät huijaamaan itsensä uskomaan saavuttaneensa jotakin.

Miltä iso ikäero suhteessa vaikuttaa

Miltä iso ikäero suhteessa vaikuttaa

Niin kauan kuin muistan, olen huomannut mediassa ja julkisuudessa pyörineitä kummasteluja joidenkin parisuhteiden suurista ikäeroista. On ollut niin juorulehtien TOP-listoja filmitähdistä kuin vakavampien journalismistaan paremmin tunnettujen päivälehtien pohdiskeluja poliitikkopareista. Kaikissa näissä omassa päässä oli aina sellainen latautunut ”mitä toi nyt tossa oikeasti näkee” -tyyppinen taka-ajatus.

Eilen Deedee laittoi omaan instagramiinsa kuvasarjan meidän heinäkuisesta lomareissusta. Poikkeuksena aiempiin vihjaileviin kuviin, allekirjoittaneen pärstä ja IG-linkitys oli selkeästi nähtävissä. Melkein välittömästi Jodelin blogijuoruihin syntyi ketju, jossa ihmeteltiin ikääni ja että ihan varmasti olen yli neljäkymppinen.

Kiitos vaan siitäkin. Ikäkriisiä odotellessa.

Tässä on kai hyvä sanoa, että olen aina naureskellut ajatukselle viidenkympin villityksestä. Siihen kai kuuluu, että vaihdetaan nainen nuorempaan, joten onko tämä nyt sitten laskettavissa varaslähtönä?

Jokatapauksessa, meidän suhdehan ei alkanut ihan tavanomaisella tavalla, kuten eihän ne kai koskaan. Me tavattiin ensimmäisen kerran vuoden 2016 kesänä, jolloin olin osana MoonTV:n kuvausryhmää kuvaamassa Sipsarit-ohjelmasarjaa kanavalle. Ollaan naureskeltu aika monta kertaa, että jos meille oltaisiin silloin sanottu, missä ollaan yhdessä kaksi vuotta myöhemmin, oltaisiin pidetty sanojaa idioottina. Tai hulluna. Tai molempia.

Sieltä lähtien me kuitenkin tehtiin eri kuvauksia yhdessä, milloin MoonTV:lle ja milloin Vegetuuttiin. Kun Demi lähti opiskelujen vuoksi Vegetuutista, meidän yhteydenpito harveni, kunnes onnekkaan sattuman kautta törmättiin viime kevättalvena uudestaan. Kun vähän aikaa oltiin hengailtu, huomattiin pitävämme toisistamme enemmänkin ja siitä se sitten oikeastaan lähti.

Koska suhteen alku ei oikeastaan alkanut sillä, että kumpikaan meistä olisi etsinyt mitään suhdetta, niin me ei oikeastaan edes käsitelty meidän ikäeroa millään tavalla. Lähinnä naureskeltiin sille, että me puhutaan aikalailla eri tavalla eri asioista ja piruilin aina Demille sen tietämättömyydelle asioista, jotka kuului olennaisena osana mun nuoruuteen 1990-luvulla. Naurettiin silti paljon ja laskettiin leikkiä siitä, että JOS tästä tulis jotain, että kuinka yksi jos toinenkin asia olisi muiden vaikea ymmärtää.

Missään vaiheessa kuitenkaan, ei edes siinä vaiheessa kun tajuttiin molemmat olevamme vakavissamme toistemme suhteen, ei ikäerosta tullut mitään ongelmaa. Deedee on monissa asioissa huomattavasti kypsempi ja aikuismaisempi kuin minä, joka pidän itseänikin eräänlaisena mieslapsena. Huppariaikuisena, jolla on aina ollut vapaus tehdä omanlaisiaan asioita muista välittämättä – siinä, missä Demi on ottanut uskomattoman paljon vastuuta jo todella nuorella iällä ja pystynyt kasvamaan siinä samalla itsekin ihan erilaiseen vastuuseen kuin mitä mä olen itse koskaan ottanut.

Tässä valossa ei hirveän vaikea ymmärtää, että kun meidän ikäeroa käsittelee vain meidän kesken, ei mitään ongelmaa oikeastaan ole. Uskon, että edelläolevasta vastuunottamisesta ja sen myötä tulleesta kypsyydestä johtuen Demin on helppo pitää itsensä ikäisiä miehiä suhteellisen kypsymättöminä ja toisaalta oma lapsellisuuteni, jota itse toki haluaisin kutsua sofistikoituneeksi kypsymättömyydeksi – tasoittaa ikäeroamme.

Toki itse ainakin ymmärrän, miltä iso ikäero suhteen ulkopuolisista ihmisistä vaikuttaa. Mekin ollaan laskettu leikkiä siitä, että kuinka rikkaalta saatan vaikuttaa ulkopuolisten mielestä, kun me kuljetaan yhdessä kaupungilla.

Toki ehkä niitä kaikkein hauskimpia on kuitenkin ne vielä monesti tulevat hetket, jolloin meitä luullaan isäksi ja tyttäreksi. Tähän mennessä näitä tilanteita on ollut vasta yksi.

Tottakai kuitenkin iso ikäero vaikuttaa myös suhteen osapuoliin. Olisi tyhmää väittää, ettei se vaikuttaisi. Meidän kahden kohdalla se on vain yksi niistä asioista, jotka tuntuvat menevän todella hyvin yksiin meidän omien odotusten kautta. Kumpikaan meistä ei odottanut mitään meidän suhteelta, mutta sai paljon enemmän mitä edes tajusi tarvitsevansa.

Ja juuri siksi rakkaat lukijat, tässä suhteessa se, kuinka monta vuotta meidän syntymäpäivillä on eroa, tuntuu aivan helvetin pieneltä (ja turhalta) nyanssilta.

Rakkauteni desinfiointiin

Yksi lämpimimpiä muistoja isoäidistäni oli, että tuolla matriarkalla oli kaikkeen valmis ratkaisu. Mitä meidän lastenlasten kasvatukseen tuli, se oli usein tukkapölly tai remmi, mutta vammojen hoitoon löytyi aina tuvan kaapista Illodin-pullo.

Oikeastihan Illodin siis oli suuvettä, jonka annostelu taisi olla tippa tai pari lasilliseen vettä, mutta samalla sitä käytettiin laimentamattomana kaikkeen aina hyttysenpuremista avohaavoihin. Ja joka kerta se kirveli aivan helvetisti. Isoäitimme tähän aina tokaisi suuren totuuden: ”Jos se kirvelee, se tehoaa.”

Tämän viisauden kannattelemana pääsin aina teini-ikäiseksi, jolloin olin jo löytänyt apteekkilaatuisen Neoamisept-puhdistusaineen. Niille, jotka tähän ihanaan eliksiiriin ovat päässeet joskus tutustumaan, se on tehokas. Ja se kirvelee. Eli on todella tehokas. Ja kirvelee helvetisti.

Tästä hyvänä osoituksena oli joskus 17-vuotiaana, kun silloisen tyttöystäväni kanssa olimme löytäneet kahdenkeskeisen sheivailun ilot. Luonnollisesti, hekuman hurmosten jälkeen pari seuraavaa päivää meni vallan mainiosti, kunnes karvojen sänki alkoi hangata nivusalueitani verille. Ja koska olin itsepäinen ja silloin pääosin tietämätön oikeastaan kaikesta – kärsin asiasta rauhallisesti parin päivän ajan.

Tämähän, kuten me kaikki tiedämme, ei tietenkään parantanut hankautumia vaan teki niistä vielä pahempia. Lopulta nivusalueeni muistutti lähinnä raakaa broileria ja kun opiskelijana elin varsin askeettista elämää, löytyi kaapista ainoastaan – mitäpä muutakaan kuin pullollinen Neoamiseptia.

Ja voi sitä iloa kun sitä hulautin nivusiini asuntolamme huoneessa. Hetkessä päiväkausia kiusannut kutina muuttui lämpimäksi ilon ja helpotuksen tunteeksi, joka levisi nyyteissäni kuin arotuuli tundralla.

Mitä tapahtui seuraavaksi, kesti kokonaisuudessaan noin minuutin – mutta tuntui ikuisuudelta. Ihana lämpö muuttui kuin varkain kuumotukseksi ja lopulta tuntui kuin palavaa napalmia olisi kaadettu vyönseudulta kalleimpani päälle. Poltto nousi jo niihin lukemiin, että jälkikäteen epäilin sen aiheuttaneen ihoon jo arpikudosta ja ei ihme, että ryntäsin yhteis-WC:seemme helpottamaan tilannetta raikkaalla vedellä, mutta tietenkin lukko näytti punaista. Kämppikseni oli siellä.

Vaihtoehto kaksi: keittiön lavuaari. Vain muutaman metrin matka, mutta se tuntui kivekset kourassa maratonilta. Tiskialtaan ääreen päädyttyäni nostin itseni varpaisilleni ja niiden kärjilla hipsutellen roiskin juoksevan veden alta helpottavaa elämän eliksiiriä toiselle sellaisen tuotantovälineelle.

Tilanne alkoi hiljalleen asettua normaaliin uomiinsa.

Kun hengitykseni tasaantui ja veri tuntui juoksevan normaalisti useimmissa paikoissa, katsahdin tilannetta tarkemmin. Kämppikseni tiskit olivat siinä altaassa. Hymähdin ääneen, naurahdinkin ehkä.

Käännyin lähteäkseni. Ja kämppikseni oli keittiön pöydän ääressä syömässä aamiaistaan. Tai ei se sitä silloin enää syönyt. Katsoi vain, kun katseemme kohtasivat.

Kävelin huoneeseeni, eikä asiasta enää koskaan puhuttu.

R.I.P. Heikki

R.I.P. Heikki

Joskus 2000-luvun alussa asuin pienessä yksiössäni Helsingin Kalliossa ja elin ihan tavallista opiskelijaelämää. Jääkaapissä oli lähinnä eineksiä ja samoihin aikakausiin tapahtui myös paljon erilaisia eksperimenttejä, kuten ”kuinka pitkään voin olla syömättä” tai ”kuinka pitkään voin olla nukkumatta”. Typerää, tiedän.

Jossain vaiheessa olin ostanut jääkaappiini klassisista klassisimman suomalaisen vihanneksen, eli HK:n Sinisen lenkin. Ja jossain vaiheessa myös huomasin jättäneeni sen syömättä ennen sen viimeistä käyttöpäivää.

Tämän havainnon tekeminen asetti minut pienen henkilökohtaisen dilemman eteen. Heittäisinkö ihan hyvältä näyttävän makkaran roskiin vai ottaisinko riskin ties mistä bakteeripesäkkeestä ja söisin sen? Päädyin tästä huolimatta kolmanteen vaihtoehtoon.

Päätin säästää makkaran jääkaapissani ja heittää sen pois sitten kun se näyttäisi oikeasti pilaantuneelta. Olihan se täysin hermeettisesti edelleen pakkauksessaan.

Meni muutama viikko ja huomasin sen jääkaappini takaosassa. Mitään muutosta ei ollut tapahtunut.

Meni kuukausi, kaksi. Ei mitään muutosta.

Meni puoli vuotta. Makkara oli korkeintaan tummentunut hiukan.

Meni vuosi.

Kyllä. Vuosi. Makkara oli edelleen pakkauksessaan ihan koskemattoman näköisenä. Olin äimistynyt. Sen olisi voinut laittaa ihan suoraan kaupan kylmäaltaaseen muiden Blå-makkaroiden joukkoon ja kukaan ei olisi ihmetellyt asiaa.

Kokeilu jatkui. En uskonut makkaran enää selviävän kauaa.

Meni puolitoista vuotta. Edelleen täysin ok. Ehkä pinta oli vähän tummempi kuin tuoreen, mutta sitä oli vaikea päätellä vertailukohdan puuttumisen vuoksi.

Lopulta kun makkara täytti kaksi vuotta, annoin sille nimen. Heikki. Samalla päätin, että jos se jatkaa voittokulkuaan, niin kolmen vuoden kohdalla järjestän sille syntympäivät.

Mutta lopulta Heikki ei enää kestänyt, vaan eräänä päivänä noin 2,5 vuoden ikäisenä kun otin sen jääkaapista pois, oli se aivan yllättäen täynnä vaaleaa kasvustoa. Surullisena Heikin äkillisestä poismenosta tein ainoan mahdollisen ja vein sen takapihan roskalaatikkoon.

Heikki in memoriam.

Epäonnistuneiden työhakemusten TOP5-lista

Epäonnistuneiden työhakemusten TOP5-lista

Olen ollut työnantaja nyt varovasti laskettuna 13 vuotta. Siinä ajassa olen saanut satoja työhakemuksia, sekä myös käsittänyt vihdoin miksi meille alunperin opetettiin työhakemusten kirjoittamista.

Kyllä, koulussani meille kohta työelämään valmistuville merkonomeille opastettiin usean kurssin toimesta, miten laatia CV ja miten erottautua joukosta. Tulevat vuodet tulivat kuitenkin osoittamaan, että ihan kaikissa kouluissa ei moista koulutuksen osa-aluetta läpi käyty. Listaan siksi tässä oman TOP5-listan, mitkä ovat epäonnistuneimpia hakemuksia näiltä vuosilta.

5. sijalla: ”Älä anna rauhaa”

Tämä tapaus alkoi puhelinsoitolla, joka tavoitti minut arki-iltana klo 20.30 paikkeilla. Soittaja esittäytyi opiskelijaksi joka etsi harjoittelupaikkaa. Kerroin ystävällisesti olevani vapaa-ajallani ja pyysin laittamaan sähköpostia.

Seuraavana päivänä kolahti laatikkoon hakemus jälkituotantoharjoittelijan paikkaan (joka siis käytännössä on videoleikkaajan ja -kuvaajan duuni). Käytännössä sähköposti oli siis lista ajoista jotka harjoitteluajaksi sopivat (1,5 kk jaksoja eri puolilla vuoden 2016-2017 lukukausia) ja CV. Ei lainkaan mitään työnäytteitä, jotka ovat käytännössä pakollisia tällä alalla. Koska ajat eivät sopineet koulutusohjelmaamme, ilmoitin suoraan että emme ota kuuden viikon harjoittelijoita lainkaan ja että paikkamme ovat muutenkin syksyksi täytettyjä – ja seuraavat paikat avautuvat hakuun vasta marraskuusta.

Tämä ei suinkaan johtanut ”Kiitos paljon, palaan siis marraskuussa!”-vastaukseen kuten olisi pitänyt, vaan uuteen viestiin, jossa toistettiin samat ajat. Eikä edes siis samassa sähköpostiketjussa – vaan tätä varten oli tarve perustaa uusi ketju. Kerroin uudelleen samat faktat, jonka jälkeen tuli uudelleen kysymys, että milloin harjoittelun voisi sitten aloittaa? Ja tietenkin taas uudessa sähköpostiketjussa.

Laitoin vastaukseksi muutamia vinkkejä siitä, miten sähköpostitse kannattaa hakemukset laittaa, enkä enää vastannut seuraavaan viestiin jossa aika pitkälti jankutettiin samaa asiaa kuin kolmessa edellisessä.

4. sijalla: ”Ei kai sähköpostiosoitteella ole väliä?”

Tarkkaanottaen näitä esimerkkejä on kymmeniä, mutta kaikki ne kulminoituvat yhteen ja samaan asiaan. Ottakaa jossain vaiheessa itsellenne ihan etunimi.sukunimi -pohjainen sähköpostiosoite. Hakemuksessanne olevat ”olen huolellinen ja tulen kaikkien kanssa toimeen”-tyyppiset latteudetkin sietää, mutta kun pitäisi ottaa vakavasti joku jonka sähköpostiosoite on flowerlover78@gmail.com – niin älkää nyt jumalauta viitsikö.

3. sijalla: ”Ctrl+C, Ctrl+V”

Jälleen kerran, näitä esimerkkejä on myös paljon ja useimmat tunnistaa jo kaukaa. Nimittäin hakijat, jotka eivät edes vaivaudu personoimaan hakemustaan. Hakemukset ovat usein konservatiivisimmista konservatiivisimpia, yrityksistä joihin haetaan puhutaan niissä usein varsin laveasti ja kantaaottamattomasti ja mikä pahinta, kuten eräs tapaus osoitti, on unohdettu että alkuperäisessä hakemuksessa on laitettu sinne jonnekin tekstin sekaan ihan väärä yrityksen toimiala. Että hupsista vaan. Toki sitä moisella saa paljon hakemuksia käsittelevän silmänurkkaa kostutettua (naurusta vai itkusta, saatte itse päättää), mutta onhan se nyt jumankekka liikaa vaadittu, että kirjoittaisi sen viisi riviä suoraa puhetta miksi firma kiinnostaa ja laittaa siihen CV:n liitteeksi.

2. sijalla: ”Moniosaaja”

Eräänä kauniina päivänä sain sähköpostiini tällaisen hakemuksen.

”Hei ! Olen media-alan moni osaaja, kuvaan hd / digi-kameralla kesällä ja talvella kulttuuri tapahtumia esim: musiikki esityksiä, ralli kisoja asunto messuja ym…”

Tämä oli siis KOKO hakemus. Ei CV:tä ei, mitään työnäytteitä, ei mitään. Ainoastaan epämääräinen gmail-osoite ja prepaid-puhelinnumero. Ei näin hyvät naiset ja herrat. Ei näin.

Toinen vieläkin tiiviimpi versio samankaltaisesta hakemuksesta:

”Onko teille mahdollista päästä työharjoitteluun/töihin?”

Tässä siis ei ollut liitteenä edes sähköpostiosoitetta tai puhelinnumeroa, lähettäjän nimestä puhumattakaan. Vastasin vain sähköpostilla lyhyesti: ”on”. Poistin tietenkin omat tietoni vastauspostista.

1. sijalla: ”Yhdys sanat hallussa”

Aikanaan etsimme yritykseemme toimituspäällikköä, jonka tehtäviin kuului mm. oikoluvun tarkistaminen. Tästä syystä työpaikkailmoituksessa oli mainittu tärkeäksi taidoksi mm. hyvä kielioppi. Saimme muutamia kymmeniä hakemuksia, joista kaikki käytiin tarkkaan läpi. Paitsi yksi.

Se oli tullut sähköpostitse ja otsikkorivillä luki:

”Hakemus: toimitus päällikkö”

Harmittaa edelleen, näiden monien vuosien jälkeen, että se meni suoraan roskakoriin. Se olisi pitänyt printata ja kehystää tuleville sukupolville esimerkiksi tilanteesta, jolloin joku menettää pelin jo aivan kättelyssä.

Noin. Siinäpä oli viisi omaa suosikkiani, miksi työhakemus ei juuri ole kiinnostusta herättänyt. Kommentteihin voi kertoa omia mielipiteitään tai vaikka kirjoittaa ylös omia kauhutarinoitaan.

Kuinka paljon pyöräilijät oikeasti rikkovat liikennesääntöjä?

Kuinka paljon pyöräilijät oikeasti rikkovat liikennesääntöjä?

Ihan tässä muutaman viime päivän sisään törmäsin jossain päin Facebookia kuumaan keskusteluketjuun, jossa ihmiset keskustelivat tavalliseen tapaansa pyöräilyn/autoilun/jalankulun haitoista. Kuten aina, keskiöön osuivat pyöräilijät.

Eräs laajalti ja aktiivisesti pyöräilyn puolesta puhunut kommentoi jokseenkin, että eivät pyöräijät niin usein liikennesääntöjä riko. Että on kuulemma vaikea löytää edes moista tapahtumaa. Muutamat muut keskustelijat suhtautuivat moiseen pääosin huvittuneesti ja taisipa joku mainita, ettei moiseen tarvitse tehdä muuta kuin mennä ulos.

Tänään olin tyttöystäväni kanssa tulossa Lapinlahdesta ja missasimme juuri Kallioon menevän raitiovaunun. Näin jonkun ajavan täyttä vauhtia fillarillaan jalkakäytävällä kohti etelää ja edellämainittu keskusteluketju ja sen väittämät tulvahtivat mieleen. Otin kameran ja aloin seuraamaan kaikkia ohikulkevia pyöräilijöitä. Kello oli 20:51 kun otin ensimmäisen kuvan ja 20:59 kun otin viimeisen (joudun lopettamaan kun raitiovaunu tuli). Tässä ajassa kuvasin kahdeksan pyöräilijää, jotka ovat tämän merkinnän otsikkokuvassa (linkki). Vain yksi näistä ajoi käsittääkseni liikennesääntöjen mukaisesti. Kahta muuta pyöräilijää en ehtinyt kuvaamaan edes huonosti – joista molemmat ajoivat jalkakäytävällä reilua tilannenopeutta.

Tämän kirjoituksen ei ole tarkoitus olla mikään yksityisautoilun puolustuspuhe vaikka yksityisautoilija olenkin – tosin kaupungissa useinmiten kävelen. Tosiasia kuitenkin on, että aiemmin mainitut kommentit pyöräilijöiden liikennesääntöjen noudattamisesta on tällaisessa valossa aika paskapuhetta.