Yksi lämpimimpiä muistoja isoäidistäni oli, että tuolla matriarkalla oli kaikkeen valmis ratkaisu. Mitä meidän lastenlasten kasvatukseen tuli, se oli usein tukkapölly tai remmi, mutta vammojen hoitoon löytyi aina tuvan kaapista Illodin-pullo.
Oikeastihan Illodin siis oli suuvettä, jonka annostelu taisi olla tippa tai pari lasilliseen vettä, mutta samalla sitä käytettiin laimentamattomana kaikkeen aina hyttysenpuremista avohaavoihin. Ja joka kerta se kirveli aivan helvetisti. Isoäitimme tähän aina tokaisi suuren totuuden: ”Jos se kirvelee, se tehoaa.”
Tämän viisauden kannattelemana pääsin aina teini-ikäiseksi, jolloin olin jo löytänyt apteekkilaatuisen Neoamisept-puhdistusaineen. Niille, jotka tähän ihanaan eliksiiriin ovat päässeet joskus tutustumaan, se on tehokas. Ja se kirvelee. Eli on todella tehokas. Ja kirvelee helvetisti.
Tästä hyvänä osoituksena oli joskus 17-vuotiaana, kun silloisen tyttöystäväni kanssa olimme löytäneet kahdenkeskeisen sheivailun ilot. Luonnollisesti, hekuman hurmosten jälkeen pari seuraavaa päivää meni vallan mainiosti, kunnes karvojen sänki alkoi hangata nivusalueitani verille. Ja koska olin itsepäinen ja silloin pääosin tietämätön oikeastaan kaikesta – kärsin asiasta rauhallisesti parin päivän ajan.
Tämähän, kuten me kaikki tiedämme, ei tietenkään parantanut hankautumia vaan teki niistä vielä pahempia. Lopulta nivusalueeni muistutti lähinnä raakaa broileria ja kun opiskelijana elin varsin askeettista elämää, löytyi kaapista ainoastaan – mitäpä muutakaan kuin pullollinen Neoamiseptia.
Ja voi sitä iloa kun sitä hulautin nivusiini asuntolamme huoneessa. Hetkessä päiväkausia kiusannut kutina muuttui lämpimäksi ilon ja helpotuksen tunteeksi, joka levisi nyyteissäni kuin arotuuli tundralla.
Mitä tapahtui seuraavaksi, kesti kokonaisuudessaan noin minuutin – mutta tuntui ikuisuudelta. Ihana lämpö muuttui kuin varkain kuumotukseksi ja lopulta tuntui kuin palavaa napalmia olisi kaadettu vyönseudulta kalleimpani päälle. Poltto nousi jo niihin lukemiin, että jälkikäteen epäilin sen aiheuttaneen ihoon jo arpikudosta ja ei ihme, että ryntäsin yhteis-WC:seemme helpottamaan tilannetta raikkaalla vedellä, mutta tietenkin lukko näytti punaista. Kämppikseni oli siellä.
Vaihtoehto kaksi: keittiön lavuaari. Vain muutaman metrin matka, mutta se tuntui kivekset kourassa maratonilta. Tiskialtaan ääreen päädyttyäni nostin itseni varpaisilleni ja niiden kärjilla hipsutellen roiskin juoksevan veden alta helpottavaa elämän eliksiiriä toiselle sellaisen tuotantovälineelle.
Tilanne alkoi hiljalleen asettua normaaliin uomiinsa.
Kun hengitykseni tasaantui ja veri tuntui juoksevan normaalisti useimmissa paikoissa, katsahdin tilannetta tarkemmin. Kämppikseni tiskit olivat siinä altaassa. Hymähdin ääneen, naurahdinkin ehkä.
Käännyin lähteäkseni. Ja kämppikseni oli keittiön pöydän ääressä syömässä aamiaistaan. Tai ei se sitä silloin enää syönyt. Katsoi vain, kun katseemme kohtasivat.
Kävelin huoneeseeni, eikä asiasta enää koskaan puhuttu.
